— Sukua? Mikä merkillinen sattuma! Sanotaan, että hän on kunnianhimoinen, että hänellä on huomattavia suhteita?
— Loruja, pikkusuhteita! Viisiviidettävuotiaaksi hän sai, aivan pennitön kun oli, odotella turhaan sulhasta, ja mentyään nyt suinpäin naimisiin von Lembken kanssa hän on ottanut elämänsä päämääräksi pakottaa miehensä lähtemään vihdoinkin ihmisten ilmoille. Molemmat ovat juonittelijoita.
— Hän kuuluu olevan pari vuotta miestään vanhempikin…
— Kokonaista viisi. Hänen äitinsä oli kuluttaa siekaleiksi laahustimensa kynnyksissämme Pietarissa. Vsevolod Nikolajevitšin eläessä hän pyrki pyrkimällä tanssiaisiimme. Ja hänen tyttärensä, meidän tämä nykyinen… saattoi joskus istua yökaudet paikallaan, ilman että häntä kukaan pyysi tanssiin, turkoosikärpänen otsahiuksissaan, niin että minun oli viimein kellon kolmatta käydessä, sääli kun tuli raukkaa, lähetettävä hänelle joku kavaljeeri. Hän oli silloin jo kahdenkymmenen vanha, mutta hänet tuotiin yhä vielä tanssiaisiin polvihameissa kuin pikkutyttö. Viimein kävi suorastaan sopimattomaksi ottaa heitä vastaan.
— Tuon kärpäsen näen aivan ilmielävänä edessäni…
— Kuunnelkaahan nyt! Sinne saavuttuani jouduin heti juonitteluihin. Tehän luitte rouva Drozdovan kirjeen, siinähän oli kaikki aivan selvästi sanottu. Mutta mitä minä näin? Itse tuo hölmö, rouva Drozdova, — eihän hän koskaan ole ollutkaan muuta kuin hölmö, — katsahti minuun aivan kuin olisi kysynyt: miksi tulit? Voitte kuvitella, kuinka hämmästynyt olin! Silloin huomaankin samassa, että kaiken keskellä hääräilee tämä samainen rouva Lembke ja hänen vanavedessään tuo cousin, Drozdov-vainajan sisarenpoika. Asia oli selvä! Minä tietenkin sain heti muutoksen aikaan, ja Praskovja Ivanovna on nyt taas minun puolellani. Mutta niitä juonia! Ai, millaisia salajuonia!
— Mutta tehän kuitenkin lopulta voititte: Voi teitä, te Bismarck!
— Vaikka en olekaan Bismarck, huomaan sentään heti kierouden ja typeryyden, missä sellaista tavannenkin. Lembke on — kierous, ja Praskovja — typeryys. Harvoin olen tavannut enää herpaantuneempaa naista. Jalat alituisesti ajetuksissa ja kaiken lisäksi vielä hyväluontoinen. Mikä on typerämpää kuin olla typerä ja sen lisäksi vielä hyväluontoinen.
— Ilkeä typeryys, ma bonne amie, olisi vieläkin typerämpää, — katsoi
Stepan Trofimovitš velvollisuudekseen väittää vastaan.
— Ehkä olette oikeassakin! Muistattehan Lizan?