— Charmante enfant! [Ihastuttava lapsi!]
— Mutta ei enää enfant, vaan nainen ja lujatahtoinen nainen vielä kaiken lisäksi. Jalo ja intomielinen. Pidän siitäkin, että hän ei anna äitinsä, tuon luottavaisen hölmön, hallita itseään. Tämän cousin'in takiahan koko juttu syntyikin.
— Tosiaankin, hänhän ei ole Lizaveta Nikolajevnalle kaukaisintakaan sukua…[17] Onko hänellä niinkuin aikomuksia…?
— Katsokaas, hän on nuori upseeri, puhuu vähän ja on sangen vaatimaton. Tahdon aina olla oikeudenmukainen. Minusta tuntuu, että hän itsekin on koko tätä salajuonta vastaan, eikä hänellä ole minkäänlaisia aikeita. Rouva Lembke yksin lienee keittänyt koko sopan. Nuorukainen kohteli Nicolas'ta mitä kunnioittavimmin. Ymmärrättehän, että kaikki riippuu Lizasta, ja minun lähtiessäni hänen ja Nicolas'n suhde oli mitä parhain. Nicolas lupasi itse välttämättä saapua tänne marraskuussa. Tässä juonittelee siis yksistään rouva Lembke, ja Praskovja on sokea nainen. Yht'äkkiä hän minulle sanoa paukautti, että kaikki arveluni olivat pelkkää mielikuvitusta. Sanoin silloin hänelle vasten silmiä, että hän oli hölmö. Tämän olen valmis todistamaan vielä viimeisellä tuomiollakin. Ja jos Nicolas ei olisi niin hartaasti pyytänyt, että jättäisin kaiken toistaiseksi, niin en olisi lähtenyt sieltä, ennenkuin olisin paljastanut tuon naisen kierouden. Hän oli koettanut Nicolas'n avulla päästä myös kreivi K:n suosioon, hän tahtoi erottaa äidin pojastaan. Mutta Liza on meidän puolellamme, ja Praskovjan kanssa me olemme myös sopineet asiasta. Tiedättekö, Karmazinov on hänen sukulaisensa.
— Kuinka? Mme von Lembken sukulainenko?
— No niin, hänen. Kaukainen tosin.
— Karmazinov, novellikirjailija?
— Niin, kirjailija, mitä siinä on ihmettelemistä? Ainakin hän itse pitää itseänsä suurena. Pöyhkeilevä narri! Mme Lembke tuo hänet mukanaan tänne, ja siinä tarkoituksessa hän jo nyt kuljettelee siellä häntä kaikkialla muassaan. Hän aikoo järjestää täällä jonkinlaisia kirjallisuusiltoja. Karmazinov viipynee täällä kuukauden päivät, aikoo myydä viimeisen maatilansa. Olin vähällä minäkin joutua hänen seuraansa Sveitsissä, vaikka en ollenkaan sitä halunnut. Muuten luulen, että hän suvaitsee tuntea minut. Ennen vanhaan hän kirjoitteli minulle kirjeitä, kävikin meillä. Tahtoisin, että te pukeutuisitte kunnollisemmin, Stepan Trofimovitš. Päivä päivältä te käytte yhä huolimattomammaksi… Voi, miten te kiusaatte minua. Ja mitä te nykyisin luette?
— Minä… minä…
— Ymmärrän. Kuten ennenkin vain ystäviä, kuten ennenkin juomaseuraa… klubi sekä kortit ja ateistin maine. Se maine ei miellytä minua, Stepan Trofimovitš. En tahdo, että teitä nimitetään jumalankieltäjäksi, en tahtoisi sitä erikoisesti nyt. En pitänyt siitä ennenkään, sillä sehän on vain pelkkää tyhjänpäiväistä teeskentelyä, täytyyhän kerrankin sanoa se suoraan…