— Mais, ma chère…
— Kuulkaahan, Stepan Trofimovitš! Mitä tulee korkeaan oppiinne, niin minä olen tietenkin teihin verrattuna tyhmyri, mutta matkalla ajattelin teitä usein ja tulin erääseen johtopäätökseen…
— Mihin?
— Siihen, että me molemmat, te ja minä, emme olekaan maailman viisaimpia ihmisiä, vaan että on olemassa muita vielä meitäkin viisaampia.
— Viisaasti ja sattuvasti sanottu. On olemassa viisaampia, siis myös sellaisia, jotka ovat oikeammassa kuin me, siis mekin voimme erehtyä, eikö niin? Mais, ma bonne amie, olettakaamme, että minä erehdyn, mutta onhan minulla yleisinhimillinen, vapaan omantunnon ylhäinen oikeus, onhan minulla oikeus olla olematta teeskentelijä sekä yltiöpää, jos niin tahdon, mutta tietenkin eräänlaatuinen herrasväki vihaa minua juuri sen vuoksi maailmanloppuun asti. Et puis, comme on trouve toujours plus de moines que de raison [Koska munkkeja tapaa aina useammin kuin järkeä] ja koska olen aivan samaa mieltä…
— Kuinka, kuinka te sanoittekaan?
— Sanoin: on trouve toujours plus de moines que de raison, ja koska olen aivan…
— Tuo ei varmastikaan ole teidän päästänne, olette sen jostakin lainannut.
— Siten on sanonut Pascal.
— Arvasinhan sen… ettehän te… Miksi te ette koskaan osaa sanoa niin lyhyesti ja sattuvasti, vaan venytätte aina kaiken niin hirvittävän pitkäksi? Tämä on paljon paremmin sanottu kuin tuo teidän äskeinen puheenne administratiivisesta hurmiosta.