Luulisin melkein, että Stepan Trofimovitšin kirjallinen maine ajan mittaan kokonaan unohdettiin, mutta ei pidä tästä sentään mennä tekemään sellaista johtopäätöstä, että hänen nimeänsä ei muka koskaan olisi tunnettukaan. Kieltämättä hän kerran kuului niihin mainehikkaisiin plejadeihin, siihen ihailtujen kerhoon,[2] jonka eräät viime polven kirjailijat muodostivat. Tosin hän kuului siihen vain pienen pienen silmänräpäyksen ajan — mutta silloinpa mainittiinkin hänen nimensä, tosin vain eräiden liiaksi hätäilevien henkilöiden toimesta, Tša'adajevin, Belinskin, Granovskin, vieläpä niihin aikoihin juuri ulkomailla toimintansa aloittaneen Herzeninkin[3] rinnalla. Mutta Stepan Trofimovitšin toiminta loppui melkein alkuunsa, — sen katkaisi, niin sanoakseni, "yhteensattuneiden olosuhteiden pyörre".[4] Mutta mitäpä siitä! Pahinta oli, ettei "pyörre" enemmän kuin "yhteensattuneet olosuhteetkaan" vähääkään olleet siihen vaikuttaneet, eivät ainakaan tässä tapauksessa. Vasta äskettäin kuulin itsekin ihmeekseni, vieläpä aivan varmalta taholta sitäpaitsi, että Stepan Trofimovitš ei täällä kuvernementissamme suinkaan asunut karkoitettuna, niinkuin yleisesti luultiin, eipä ollut edes valvonnanalainen. Kuinka suuri onkaan mielikuvituksen voima! Vilpittömästi hän itse uskoi koko elämänsä ajan, että määrätyissä piireissä hänen suhteensa aina oltiin varuilla ja että hänen askeliaan lakkaamatta seurailtiin ja tarkkailtiin. Olipa hän koko elämänsä ajan täysin varma siitäkin, että kukin niistä kolmesta kuvernööristä, jotka viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana olivat meillä toisiansa seuranneet, oli hautonut hänen suhteensa omia erikoisia, heille usein sangen paljonkin päänvaivaa tuottavia tuumiansa, mikä taas aiheutui siitä, että heille jo kuvernementin hallinnon ohjia luovutettaessa oli ylemmältä taholta viittailtu jotakin Stepan Trofimovitšista. Olisipa joku kuinka kumoamattomin todistein tahansa yrittänyt vakuuttaa tuolle muuten niin peräti rehelliselle Stepan Trofimovitšille, että häntä ei oikeastaan uhannutkaan mikään vaara, hän olisi varmasti loukkaantunut. Ja kuitenkin hän oli mitä viisain ja lahjakkain mies, olipa hän oikeastaan tiedemieskin, vaikka hän tosin ei tieteen… no niin, ei hän tieteen alalla suoraan sanoen saanut suuriakaan aikaan, ja jos sanomme asian aivan niin kuin se on niin hän ei sillä alalla saanut aikaan yhtään mitään. Mutta niinhän useimmiten käy tiedemiesten meillä Venäjällä.
Ulkomailta palattuaan hän oli hetken loistanut yliopiston oppituolissakin, aivan nelikymmenluvun lopulla. Hän ehti pitää vain muutaman luennon — arabialaisista muistaakseni; vieläpä hän puolusti loistavaa väitöskirjaakin, joka koski pienen saksalaisen kaupungin, Hanaun, sivistyksellistä sekä kaupallista merkitystä erikoisesti Hansa-kaupunkina vuosina 1413 ja 1428 sekä samalla niitä hieman erikoisia ja hyvin hämäriä syitä, miksi se tätä merkitystään ei lopulta saavuttanutkaan. Tämä väitöskirja haavoitti hyvin taitavasti ja kipeästi silloisia slavofiileja ja nostatti hänelle niiden parista yhdellä iskulla joukon leppymättömiä vihamiehiä. Sitten — muuten vasta oppituolinsa menetettyään — hän kirjoitti ja julkaisi (nähtävästi kostonhalusta sekä osoittaakseen, minkä miehen tiede hänessä menetti) eräässä edistyksellisessä kuukauslehdessä, joka julkaisi Dickens-käännöksiä ja julisti George Sandia, erään sangen syvämietteisen tutkielman alun. Muistaakseni se koski eräiden hyvin ylevien siveellisten katsomusten syitä, katsomusten, joita muutamat ritarit joinakin merkkivuosina olivat omaksuneet, tai jotakin sen tapaista. Se, mitä hän tässä esitti, oli tavattoman jalo ja ylevä ajatus. Kuten myöhemmin kerrottiin, tämän tutkielman julkaiseminen kiellettiin kiireellisesti, vieläpä mainittu edistysmielinen aikakauslehti lienee joutunut kärsimään tutkielman alunkin painattamisesta. Saattaahan tämä olla tottakin. Mitä ei siihen aikaan olisi voinut sattua? Mutta tässä tapauksessa tuskin sentään lienee mistään sellaisesta ollut kysymys; tekijää lienee tutkielman päättäminen ruvennut vain yksinkertaisesti laiskoittamaan. Luentonsa arabialaisista hän taas keskeytti sen vuoksi, että joku (luultavasti joku hänen taantumuksellisista vihamiehistään) oli saanut käsiinsä hänen jollekulle henkilölle osoittamansa kirjeen, jossa mainittiin eräistä "seikoista",[5] minkä johdosta häneltä vaadittiin jonkinlaisia selityksiä. En voi mennä takaamaan, että tämäkään asia olisi ollut ihan näin, mutta kerrottiinpa melkein totena, että aivan täsmälleen samoihin aikoihin Pietarissa oli paljastettu jokin laaja luonnon- ja valtionvastainen liitto, johon kuului kolmattakymmentä henkeä, salaseura,[6] joka oli vähällä panna koko rakennelman järkkymään. Väitettiinpä heidän aikoneen ryhtyä kääntämään itse Fourier'takin. Melkeinpä tahallisena yhteensattumana voitaneen pitää sitäkin, että samoihin aikoihin takavarikoitiin myös Stepan Trofimovitšin runoelma, jonka hän noin kuusi vuotta aikaisemmin oli kirjoittanut Berliinissä, jo vehreimmässä nuoruudessaan, ja josta jäljennöksiä kierteli kädestä käteen vain erään ylioppilaan ja parin muun asianharrastajan kesken. Tämä runoelma on parhaillaan kirjoituspöytäni laatikossa. Sain sen vasta viime vuonna Stepan Trofimovitšilta itseltään. Hän oli sen korkean omakätisesti erikoisesti minua varten jäljentänyt, varustanut omistuskirjoituksellaan ja sidottanut sen hienoihin, punaisiin sahviaanikansiin. Se on muuten todellista runoutta. Osoittaapa se, että tekijällä on ollut melkoista kykyäkin. Merkillinen se tosin on, mutta siihen aikaan (tarkemmin sanoen noin 30-luvulla) tämänkaltaisia kirjoiteltiin hyvin usein. Runoelman sisällyksen selostamiseen en rohkene ryhtyä, sillä totta puhuen en ymmärrä siitä yhtään mitään. Se on jonkinlainen lyyrillis-draamalliseen muotoon puettu allegoria, joka muistuttaa Faustin toista osaa. Runoelman alussa esiintyy ensin naisten kuoro, sitten miesten, sitten eräänlaisten voimien ja loppujen lopuksi sellaisten sielujen kuoro, jotka eivät vielä ole edes eläneet, mutta jotka kuitenkin hyvin mielellään tahtoisivat kerran päästä elämään. Kuorojen laulun sisällyksenä on jotakin hyvin epämääräistä, enimmäkseen lauletaan jostakin kirouksesta, jonka lävitse kuitenkin kuultaa mitä hienoin huumori. Sitten näyttämöasetus äkkiä muuttuu, ja alkaa jonkinlainen "elämän juhla", jossa hyönteisetkin laulavat. Esiintyypä siinä kilpikonnakin lausuen muutamia pyhiä sanoja latinaksi, laulaapa siellä — jos oikein muistan — jokin mineraalikin, siis aivan elotonkin olio. Kaikki laulavat herkeämättä, ja jos välillä on jotakin keskustelua, niin sekin on vain pelkkää epämääräistä toistensa soimaamista, — vaikka kaiken tämänkin yllä leijailee aina jokin ylevämpi tarkoitus. Alkaa taas uusi kohtaus. Näyttämö esittää karun romanttista maisemaa. Jyrkkien kallionlohkareiden välissä harhailee kulttuuri-ihminen, nuorukainen, joka nyhtää maasta jonkinlaisia yrttejä ja imeksii niitä. Kun keijukainen kyselee, miksi hän imeksii ruohoja, nuorukainen tunnustaa yrttien mehusta löytävänsä unohdusta, jota hän kaipaa liiallisesta elinvoimastaan kärsiessään, mutta samalla hän sanoo, että hänen hartain halunsa olisi kuitenkin kadottaa järkensä, ja mitä pikemmin se tapahtuisi, sitä parempi (tässä tapauksessa mielestäni jo aivan tarpeeton toivomus). Tämän jälkeen näyttämölle ratsastaa kuvankaunis nuorukainen mustan ratsun selässä, ja hänen jäljessään seuraavat suurin joukoin kaikki kansat. Nuorukainen on esittävinään kuolemaa, jota kansat janoavat. Mutta viimeisessä näyttämöasetelmassa on kaiken keskellä Baabelin torni, jota eräänlaiset voimaihmiset yrittävät rakentaa valmiiksi veisaten uuden toivon virttä. Kun torni aivan viimeistä huippuaan myöten on vihdoinkin valmis, sieltä pakenee hyvin koomillisen näköisenä hallitsija — sanokaamme häntä vaikkapa Olympoon hallitsijaksi — ja silloin ihmiskunta vihdoinkin huomaa, mitä on tehtävä. Se valtaa hallitsijan paikan ja aloittaa uuden elämänsä selvänäköisenä, kiinnittäen katseensa suoraan olevaisen ytimeen. Tämä oli se runoelma, jota silloin oli pidetty vaarallisena. Ehdotin viime vuonna Stepan Trofimovitšille, että tämä runoelma, jota nykyjään pidettäisiin varsin viattomana, annettaisiin painatettavaksi, mutta hän kieltäytyi jyrkästi siitä, eikä ehdotukseni ollut hänelle lainkaan mieleen. Hänestä näytti olevan hyvin epämieluista, että runoelma minun käsitykseni mukaan oli "viaton", ja tämä ehdotukseni se lieneekin ollut syynä siihen, että tämän keskustelumme jälkeen hän kokonaista kaksi kuukautta kohteli minua sangen kylmästi. Mutta ajatelkaapa, mitä silloin tapahtui! Runoelma, jonka painattamista olin juuri ehdottanut, ilmestyikin aivan samoihin aikoihin siellä, nimittäin ulkomailla, eräässä vallankumouksellisessa julkaisussa ja aivan Stepan Trofimovitšin tietämättä. Ensin hän säikähti, lähti juoksujalkaa kuvernöörin luo "selittämään", kirjoitti sisällykseltään mitä ylevimmän puolustuskirjelmän Pietariin lähetettäväksi, luki sen minulle kahteen kertaan, mutta jätti sen sitten kuitenkin lähettämättä, koska ei tietänyt, kenelle sen olisi oikein osoittanut. Sanalla sanoen, kokonaisen kuukauden hän oli levoton; mutta jos silloin olisimme voineet nähdä hänen sielunsa kaikkein salatuimpiin sopukkoihin, olisimme tulleet varmasti vakuuttuneiksi siitä, että tämä kaikki oli sittenkin hänen itserakkaudelleen sangen mairittelevaa. Yönsäkin hän nukkui kainalossaan tuo nidos, joka hänelle varta vasten hankittiin ulkomailta, ja päiviksi hän piilotti sen patjansa alle eikä antanut palvelustytön korjata vuodettaankaan. Vaikka hän joka päivä odottelikin jostakin jonkinlaista sähkösanomaa, hän asteli siitä huolimatta pää kenossa. Sähkösanomaa ei kuulunut, ja silloin hän sopi minunkin kanssani, mikä taaskin on omiaan todistamaan hänen rauhaarakastavan ja anteeksiantavan mielensä suurta hyvyyttä.
II.
En suinkaan tahtoisi väittää, että Stepan Trofimovitš ei koskaan olisi saanut aatteensa vuoksi kärsiä.[7] Olen vain varma siitä, että jos hän vaadittaessa olisi suostunut antamaan tarpeelliset selitykset, hän olisi saanut jatkaa luentojaan arabialaisistansa, niin kauan kuin häntä itseänsä vain suinkin olisi haluttanut. Mutta hän otti koko jutun kunniakysymyksenä ja kiiruhti kerta kaikkiaan uskottelemaan itselleen, että "olosuhteiden pyörre" oli hänen elämänuransa ainiaksi ja auttamattomasti katkaissut. Mutta jos taaskin pidämme kiinni vain totuudesta, niin tunnustakaamme, että syy "elämänuran katkeamiseen" oli aivan toinen. Kenraaliluutnantti Stavroginin puoliso, Varvara Petrovna, sangen varakas rouva, uudisti näet aivan samoihin aikoihin mitä hienotunteisimmin ehdotuksensa: hän toivoi Stepan Trofimovitšin asettuvan asumaan luokseen ja ottavan huolekseen hänen ainoan poikansa kasvatuksen sekä koko tämän henkisen kehittämisen niin sanoaksemme "korkeamman asteen pedagogina" ja ystävänä — loistavasta palkkatarjouksesta puhumattakaan. Tämä tarjous oli tehty hänelle jo kerran aikaisemminkin Berliinissä, silloin kun hän oli jäänyt ensi kerran leskeksi. Hänen ensimmäinen vaimonsa, oli ollut muudan kuvernementtimme hieman kevytmielinen nuori neito — muuten sangen miellyttävä —, jonka hän oli nainut varhaisimmassa nuoruudessansa osaamatta silloin vielä harkita askelensa tärkeyttä, ja mikäli tiedetään, hänelle oli tästä liitosta koitunut paljon surua. Syynä siihen lienee osaltaan ollut se, että hänen varansa eivät aina riittäneet nuoren rouvan tuhlailevaan elämään, ja lienee siihen ollut muitakin, hieman arkaluontoisempiakin syitä. Vihdoin vaimo kuoli Pariisissa, elettyään hänestä erossa viimeiset kolme vuotta, sekä jätti hänelle jälkeensä viisivuotiaan pojan, "vielä himmentymättömän ensilemmen hedelmän", niinkuin Stepan Trofimovitš minulle kerran kaipauksen hetkenä mainitsi. Poikanen oli kohta syntymänsä jälkeen lähetetty Venäjälle, jossakin syrjäseudulla asuvien sukulaistätien luo, joiden oli määrä huolehtia hänen kasvatuksestaan. Stepan Trofimovitš ei ottanut vastaan silloista Varvara Petrovnan tarjousta, vaan meni hyvin pian uudelleen naimisiin, malttamatta edes odottaa suruvuoden loppua, erään vaiteliaan berliinittären kanssa, vieläpä ilman vähintäkään erikoisempaa syytä. Sitäpaitsi hän lienee kieltäytynyt vastaanottamasta tarjousta senkin vuoksi, että häntä silloin parhaillaan innosti erään unohtumattoman kuuluisan professorin maine, jopa siinä määrin, että hän päätti kerran itsekin koetella kotkansiipiänsä ja lensi suoraa päätä oppituoliin hänkin. Mutta kun hän siivet lamassa taas oli maassa, hän muisti tietysti tarjouksen, johon hän jo aikaisemminkin oli ollut vähällä suostua. Kun sitten vielä hänen toinenkin vaimonsa kuoli oltuaan vain vajaan, vuoden hänen ilonaan, kaikki ratkesi aivan kuin itsestään. Sanokaamme taas suoraan: kaiken ratkaisi oikeastaan Varvara Petrovnan liekehtivä myötätunto ja arvaamattoman kallis, niin sanoakseni "klassillinen ystävyys", jos ystävyydestä suinkin sopii näin sanoa. Stepan Trofimovitš heittäytyi tämän ystävyyden syleilyyn, ja niin sai alkunsa yli kahdenkymmenen vuoden kestänyt luja liitto. Sanoin tosin "hän heittäytyi syleilyyn", mutta varjelkoon Jumala ketään ajattelemasta, että siinä olisi ollut jotakin ylenmääräistä tai liian vapaata. Tämä syleily on käsitettävä korkeasti siveellisessä mielessä. Mitä hellin ja hienoin ystävyydenside liitti iäksi toisiinsa nämä kaksi niin perin merkillistä ihmistä.
Kasvattajantoimensa Stepan Trofimovitš oli ottanut vastaan myös siitä syystä, että se pieni maatila, jonka hänen ensimmäinen vaimonsa oli hänelle jälkeensä jättänyt, — se oli tosin hyvin pieni — sijaitsi aivan lähellä Stavroginien suurtilaa, Skvorešnikia. Tämä maatila oli taas kuvernementtimme suurimpia ja ulottui aina kaupungin laitaan saakka. Saattoihan maalaistyöhuoneen hiljaisuudessa, jossa yliopiston tuhannet velvollisuudet eivät olleet häiritsemässä, vihdoinkin pyhittää aikansa yksinomaan tieteelle ja rikastuttaa isänmaansa kirjallisuutta mitä perinpohjaisimmilla tutkimuksilla. Näistä tutkimuksista tosin ei kuulunut sitten sen enempää, mutta saattoihan näin ainakin viettää mukavasti koko lopun elämäänsä, runsaasti kaksikymmentä vuotta, eräänlaisena "ruumiillistuneena syytöksenä" isänmaalle, niinkuin muudan kansanrunoilijammekin laulaa:
"… liberaali — idealisti. Ruumiillistuneena syytöksenä isänmaasi eessä seisoit sa."
Mutta sillä henkilöllä, jota runoilijamme tarkoittaa, oli kai todella syytä tämäntapaisen asenteen ottamiseen, varsinkin kun se näytti häntä tyydyttäneen! Minun mielestäni tosin tämä tällainen on sangen ikävää. Mutta meidän Stepan Trofimovitšimme kykeni vain hyvin huonosti matkimaan tämäntapaisia ihmisiä. Häntä väsytti seisoskella alinomaa määrätynlaisessa asenteessa, ja siksipä hän usein sopivan tilaisuuden sattuessa heittäytyikin mielellänsä kyljelleen hieman levähtämään. Mutta lepoasennossaankin hän sentään oli yhä vielä "ruumiillistunut syytös", — se on myönnettävä, ja riittihän maaseudulla hyvin tämäkin. Olisittepa nähneet, miten hän klubissa istahti korttipöytäämme. Koko hänen olemuksestaan uhosi:
Kortit! Minäkö pelaan kanssanne jerelašia?[8] Soveltuuko tämä nyt minulle? Kuka tästä kaikesta oikein vastaa? Kuka on elämänurani katkaissut ja tehnyt siitä jerelašin? Menköön perikatoon koko Venäjän maa! — ja arvokkaasti hän löi esille valttinsa — tietenkin hertan.
Mutta totta puhuen hän oli intohimoinen peluri, mikä olikin aiheuttanut hänen ja Varvara Petrovnan välillä, etenkin viime aikoina, sangen epämieluisia yhteenottoja, varsinkin kun hän aina hävisi pelissä. Mutta puhukaamme siitä myöhemmin. Mainittakoon vain, että hänellä oli hyvin häveliäs luonne (siltä ainakin toisinaan näytti), ja se sai hänet usein alakuloiseksi. Hänen ja Varvara Petrovnan kaksikymmentä vuotta kestäneen ystävyyden aikana häntä säännöllisesti noin kolme, neljä kertaa vuodessa vaivasi "kansalaisen maailmantuska", — niinkuin meidän oli tapana nimittää keskenämme hänen tautiansa, mutta todellisuudessa se oli vain jonkinlaista sairaalloista raskasmielisyyttä, vaikka "maailmantuska"-nimitys miellytti enemmän arvoisaa Varvara Petrovnaa. Myöhemmin Stepan Trofimovitš joutui usein, paitsi tämän raskasmielisyytensä, myös samppanjan valtaan, mutta alati valpas Varvara Petrovna osasi sentään suojella häntä kaikilta liian triviaalisilta taipumuksilta. Aina hän olikin kuin lapsi jonkinlaisen kaitsijan tarpeessa, sillä ajoittain hän saattoi käydä niin perin kummalliseksi, saattoipa hän joskus kesken mitä ylevintä tuskaa ruveta äkkiä nauramaan mitä kansanomaisimpaan tapaan. Tulipa hetkiä, jolloin hän saattoi puhua omasta persoonastansakin mitä humoristisimpaan sävyyn. Mutta mikään ei niin säikähdyttänyt Varvara Petrovnaa kuin tämä humoristinen sävy. Tämä nainen rakasti vain niin sanoakseni kaikkea klassillista, hän oli ennen kaikkea mesenaatti, jonka toimintaa ohjasivat aina mitä ylevimmät tarkoitusperät. Sanomattoman suuri oli tämän ylevän naisen kaksikymmentä vuotta kestänyt vaikutus ystäväparkaansa. Siksipä hänestä onkin puhuttava erikseen, ja sen aion tehdäkin.