Ystävyyssuhteet saattavat joskus olla hyvinkin merkillisiä. On ystävyksiä, jotka ovat melkein syödä toinen toisensa elävältä, ja tällaista saattaa jatkua kautta koko heidän pitkän elämänsä ajan, mutta eroamisesta ei heidän kesken silti voisi olla puhettakaan. Eivät he kykene kerta kaikkiaan toisistansa eroamaan. Jos toinen heistä kiukuissaan joskus yrittäisikin katkaista suhteen, niin varmasti tämä itse ensimmäisenä sen jälkeen sairastuisi, ehkäpä kuolisikin, jos suhde todellakin katkeaisi. Voin jokseenkin varmasti väittää, että Stepan Trofimovitš useammankin kerran eroa ennustavien kohtausten jälkeen, vieläpä sellaistenkin jälkeen, jolloin hänellä ja Varvara Petrovnalla oli ollut keskenään mitä intiimimpiä sydämenpurkauksia, hypähti Varvara Petrovnan lähdettyä äkkiä pystyyn sohvaltaan ja alkoi takoa nyrkillään seinää.

Eikä tätä suinkaan ole käsitettävä kuvaannollisesti. Sattuipa kerrankin, että hän nyrkiniskuillaan vahingoitti pahasti seinän rappausta. Varmasti kysytään nyt minulta: "Miten on mahdollista, että tunnen asian näin yksityiskohtiaan myöten?" Mutta entäpä jos tunnustankin olleeni kaiken tämän silminnäkijänä. Sanottakoon sekin, että Stepan Trofimovitš katkerasti itkien, pää olkapäätäni vastaan painettuna, usein kuvaili minulle mitä synkimmin värein elämäänsä ja kertoi silloin minulle kaikkein salaisimmatkin huolensa. (Mitä kaikkea hän sellaisina hetkinä saattoikaan toiselle uskoa!) Mutta arvaattekohan, mitä kuitenkin tapahtui aivan säännöllisesti tämäntapaisten itkukohtausten jälkeen? Jo seuraavana päivänä Stepan Trofimovitš siinä määrin häpesi kiittämättömyyttään Varvara Petrovnaa kohtaan, että olisi sovitukseksi ollut valmis antautumaan vaikkapa ristiinnaulittavaksi. Silloin hän kutsutti minut kiireisesti luokseen tai pistäytyi itse minun luonani, ja kaiken tämän hän teki vain yhä uudelleen ja uudelleen vakuuttaakseen, millainen "enkeli" Varvara Petrovna oli, mikäli oli kysymys hänen "kunniallisuudestaan ja hienotunteisuudestaan", ja miten hän itse oli "jotakin aivan päinvastaista". Eikä riittänyt, että hän näin vakuutteli minulle, vaan yhä uudelleen ja uudelleen hän toisti tuon saman Varvara Petrovnalle itselleen mitä kaunopuheisimmissa kirjeissä, vertaili heitä molempia toisiinsa ja tunnusti lopuksi, merkiten sellaisissa tapauksissa koko nimensä kirjeen loppuun, miten hän esimerkiksi eilenkin oli jollekulle aivan syrjäiselle henkilölle maininnut, että Varvara Petrovna piti häntä luonaan vain turhamaisesta kunnianhimosta ja että Varvara Petrovna kadehti alituiseen hänen oppiaan ja lahjojaan, jopa vihasikin häntä, mutta ei vain uskaltanut osoittaa sitä hänelle julkisesti, peläten, että hän, Stepan Trofimovitš, silloin ehkä lähtisi tiehensä ja vahingoittaisi siten Varvara Petrovnan kirjallisuushistoriallista mainetta; ja että hän, Stepan Trofimovitš on kyllä tästä kaikesta tietoinen ja halveksii itseänsä, onpa päättänyt kuollakin oman käden kautta, mutta odottaa sentään vielä Varvara Petrovnan ratkaisevaa sanaa j.n.e., j.n.e., aina vain samantapaista. Voinette kuvitella, millaisiin hysteerisiin kohtauksiin tämäntapaiset hermopurkaukset veivät tämän viattomimmista viattomimman viisikymmenvuotiaan lapsukaisen. Luin kerran tämäntapaisen kirjeen, joka oli kirjoitettu jostakin aivan turhasta alkaneen, mutta mitä loukkaavimpaan toistensa solvaamiseen aihetta antaneen riidan jälkeen. Kauhistuin sitä lukiessani ja pyysin pyytämällä, että kirjettä ei lähetettäisi.

— Ei, ei… kunniallisempaa on näin… se on velvollisuuteni, kuolen, jollen saa sanotuksi kaikkea… aivan kaikkea! — väitti Stepan Trofimovitš miltei kuumeisesti ja lähetti kuin lähettikin kirjeensä.

Kas siinäpä heidän luonteensa juuri erosivatkin toisistaan, siinä nimittäin, että Varvara Petrovna ei olisi koskaan tämäntapaista kirjettä lähettänyt. Mutta Stepan Trofimovitšin intohimona oli kirjeiden kirjoittaminen. Niitähän kirjoitteli Varvara Petrovnalle tämän kanssa samassa talossa asuessaankin, kirjoittipa joskus hysteerisissä tapauksissa parikin kirjettä päivässä. Tiedän aivan varmaan, että Varvara Petrovna luki kaikki nämä kirjeet mitä huolellisimmin, silloinkin, kun hän sai niitä kokonaista kaksi samana päivänä, ja sulki ne luettuaan huolellisesti vartavasten tähän tarkoitukseen hankittuun lippaaseen, jossa hän säilytti niitä numerojärjestyksessä. Sitäpaitsi hän kätki aina niiden sisällyksen myös sydämeensä. Annettuaan sitten ystävänsä kokonaisen päivän turhaan odottaa vastausta hän kohteli tätä seuraavana päivänä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Vähitellen hän siten sai Stepan Trofimovitšin tottumaan samanlaiseen vaitioloon, niin että tämäkään ei koskaan enää jälkeenpäin uskaltanut sanallakaan kajota eiliseen ja katsahti, tavatessaan ystävättärensä, vain muutaman kerran tätä kysyvästi silmiin. Mutta Varvara Petrovna ei suinkaan unohtanut mitään, kun taas Stepan Trofimovitš ystävänsä rauhallisuuden rohkaisemana oli taipuvainen unohtamaan kaiken ehkäpä liiankin pian. Saattoipa käydä niinkin, että Stepan Trofimovitš jo samana päivänä iloisena naureskeli ja, jos vielä illalla sattui tulemaan vieraita, maisteli näiden parissa samppanjaa kujeillen kuin koulupoika. Miten katkeran ivallisena Varvara Petrovna mahtoikaan katsella tällaisina hetkinä ystäväänsä tämän itsensä sitä laisinkaan huomaamatta. Mutta kun Stepan Trofimovitš sen jälkeen itse — noin viikon tai parin, ehkäpä vasta puolen vuoden kuluttua — muisti jonkin lauseen kirjeestään, ehkäpä joskus koko kirjeenkin sekä kaiken sen, mikä tuon kirjeen oli aiheuttanut, hän olisi häpeästä tahtonut vajota maan alle, ja silloin hän joka kerta sai tavallisen vatsatautikohtauksensa. Nämä lievät koleriinit olivat tavallisimpina seurauksina hänen hermojännityksestään, ja tämä ilmiö taas osaltaan kuvaa hyvin hauskasti hänen ruumiillista olemustansa.

Varvara Petrovna tunsi häntä kohtaan tosin usein miltei mieletöntä vihaa, mutta eräs seikka lienee Stepan Trofimovitšilta sentään jäänyt kokonaan huomaamatta: se nimittäin, että hänestä vuosien kuluessa oli tullut aivan kuin Varvara Petrovnan oma poika; olihan hän tämän luoma, melkeinpä voisi sanoa tämän keksintöä, lihaa hänen lihastaan, eikä Varvara Petrovna suinkaan hoivannut häntä ja huolehtinut hänestä vain pelkästään ystäväparkansa "kykyjä kadehtiakseen". Miten mahtoikaan tämä olettamus loukata Varvara Petrovnaa! Olihan hänessä Stepan Trofimovitšia kohtaan niin ehtymätön rakkauden runsaus alituisesta vihamielisyydestä, mustasukkaisuudesta ja halveksimisesta huolimatta. Pikkuruikkuisen pölyhiukkasenkin kosketukselta hän osasi ystäväänsä suojella, hoiteli häntä kuin lasta kaksikymmentäkaksi vuotta voimatta useinkaan ummistaa silmiänsä öisin, silloin kun oli vaarassa hänen ystäväparkansa maine runoilijana, oppineena tai yhteiskunnallisena kuuluisuutena. Stepan Trofimovitš oli tosiaankin Varvara Petrovnan keksimä, ja tähän keksintöönsä Varvara Petrovna itse ensimmäisenä hartaasti uskoi ja luotti. Stepan Trofimovitš oli hänen jonkinlainen lempiunelmansa… Mutta vastalahjaksi tästä uskostaan ja luottamuksestaan hän vaati Stepan Trofimovitšilta hyvin paljon, vaatipa joskus suorastaan orjamaista nöyryyttä. Sitäpaitsi hän oli uskomattoman pitkävihainen. Kun tästä kerran tuli puhe, niin kerronpa hänestä pari pientä juttua.

IV.

Kun viestit talonpoikien vapauttamisesta saapuivat vihdoin meillekin, kun koko Venäjä valmistautui riemuissaan uudestisyntymään, Varvara Petrovnaa kävi tervehtimässä muudan ohimatkustava pietarilainen paroni, mies, jolla oli suhteita kaikkein ylhäisimpiin piireihin ja joka itse oli ollut näitä asioita hyvin lähellä. Tämäntapaiset vieraskäynnit olivat Varvara Petrovnan mielestä hyvin suuriarvoisia, sillä hänen miehensä kuoleman jälkeen nuo ylhäiset suhteet höltyivät siinä määrin, että ne lopulta olivat vähällä kokonaan katketa. Paronin vierailu kesti kokonaisen tunnin, suvaitsipa hän juoda talossa teetäkin. Ei keitään vieraita ollut, ei muita kuin Stepan Trofimovitš, jonka Varvara Petrovna oli kutsuttanut luokseen asettaakseen ystävänsä näytteille. Joko se sitten oli vain pelkkä kohteliaisuus tai ehkä lienee ollut tottakin, mutta paroni ainakin suvaitsi mainita kuulleensa joskus jotakin Stepan Trofimovitšista. Siitä huolimatta hän teetä juotaessa ei kiinnittänyt häneen paljoakaan huomiota, Stepan Trofimovitšilla oli mitä hienoin käytös, eikä saattanut epäilläkään hänen tuottavan käyttäytymisellään häpeätä enemmän itselleen kuin talollekaan. Suurta sukua hän ei tosin liene ollut, mutta sattui niin, että hänet jo pienestä pitäen oli kasvatettu eräässä hienossa moskovalaisessa perheessä, ja ranskaakin hän puhui kuin aito pariisilainen ainakin. Varvara Petrovnan tarkoituksena lienee ollut osoittaa paronille, kuinka arvokkaassa seurassa hän eleli täällä maaseudun yksinäisyydessäkin. Mutta ei käynyt sentään aivan niin kuin olisi sopinut odottaa. Kun paroni myönsi tosiksi silloin vasta ensi kerran liikkeelle lähteneet huhut suuresta reformista, Stepan Trofimovitš ei jaksanutkaan hillitä itseänsä, vaan huudahti: hurraa! Tekipä hän vielä jonkinlaisen liikkeen kädellänsäkin, liikkeen, joka oli kuvaavinaan ihastusta sekin. Hän ei huudahtanut suinkaan liian äänekkäästi, tekipä hän kaiken tuon vielä varsin sirostikin. Ehkäpä tämä ilonilmaisu oli jo edeltäkäsin harkittu ja kädenliikettä varta vasten puoli tuntia ennen teen juontia peilin edessä harjoiteltu, — mutta joka tapauksessa hän lienee siinä jollakin tavoin epäonnistunut, koskapa paroni suvaitsi tuskin huomattavasti hymähtää, vaikka hän tosin samassa ehättikin kohteliaasti selittämään, kuinka hyvin hän saattoi ymmärtää tosi venäläisen sielun liikutuksen näin suurten tapausten kynnyksellä. Sitten hän nousi lähteäkseen ja muisti ojentaa pari sormeansa Stepan Trofimovitšillekin. Palattuaan häntä saattamasta Varvara Petrovna pysähtyi ensin hetkeksi vierashuoneen ovelle, oli kolmisen minuuttia aivan ääneti, meni sitten kirjoituspöytänsä luo aivan kuin jotakin sieltä hakeakseen, mutta kääntyikin samassa suoraan Stepan Trofimovitšia kohti ja vihasta kalpeana, säkenöivin silmin sähähti hampaidensa välistä:

— Tätä en suo teille koskaan anteeksi!

Kun Stepan Trofimovitš tapasi hänet seuraavana päivänä, oli kaikki taas kuten ennenkin, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, ei kumpikaan maininnut sanaakaan eilisestä. Mutta kolmentoista vuoden kuluttua Varvara Petrovna eräänä traagillisena hetkenä otti asian uudelleen puheeksi, torui vakavasti ystäväänsä ja kalpenikin aivan samoin kuin kerran kolmetoista vuotta sitten. Vain kaksi kertaa elämässään hän oli Stepan Trofimovitšille sanonut: "Tätä en suo teille koskaan anteeksi." Tämä kerta, paronin vieraillessa, oli jo toinen järjestyksessä. Siitä oli jo kauan, kun hän näin ensi kerran oli uhannut, ja sekin sinänsä siinä määrin kuvaa Varvara Petrovnan luonnetta ja on niin kohtalokkaasti vaikuttanut Stepan Trofimovitšin elämän juoksuun, etten saata olla sitäkään kertomatta.

Se tapahtui keväällä, toukokuulla v. 1855, heti sen jälkeen, kuin Skvorešnikiin oli saapunut sanoma kenraaliluutnantti Stavroginin kuolemasta. Tämä hieman kevytmielinen vanhus kuoli jonkinlaiseen ruoansulatushäiriöön, matkalla toimivaan armeijaan Krimille. Varvara Petrovna oli nyt leski, ja verhoutui täysimustaan surupukuun. Tuskin hänen surunsa kuitenkaan lienee ollut syvää, sillä hän oli viimeiset neljä vuotta elänyt kokonaan erossa miehestään — luonteiltaan he kun eivät näet sopineet yhteen — ja lähettänyt miehelleen vain vuotuisen eläkkeen. (Itsellään kenraaliluutnantilla oli ainoastaan sadanviidenkymmenen sielun suuruinen maatila, oma palkkansa ja tämän lisäksi arvokas aateluutensa sekä suhteita, mutta muu rikkaus ja Skvorešniki olivat Varvara Petrovnan, joka oli erään hyvin rikkaan viinaverojen vuokraajan tytär.) Mutta äkkiarvaamaton kuolinsanoma teki kuitenkin Varvara Petrovnaan tärisyttävän vaikutuksen, ja hän vetäytyi yksinäisyyteen. Sanomattakin lienee selvää, että hänen yksinäisyydessänsä Stepan Trofimovitš oli kuitenkin alati hänen seuranansa.