Toukokuu oli täydessä kukoistuksessaan. Illat olivat ihmeen ihania. Tuomi kukki. Ystävykset tapasivat toisensa joka ilta puutarhan huvimajassa, istuivat siellä myöhään yöhön uskoen toisilleen ajatuksiansa ja tunteitansa. Ne olivat runollisia hetkiä. Varvara Petrovna oli järkyttynyt kohtalonsa muutoksesta ja jutteli nyt tavallista enemmän. Oli kuin hänen sydämensä olisi hiljaa hiipinyt ystävän sydämelle hakemaan siltä lämpöä. Ja tätä kesti useita iltoja. Silloin välähti Stepan Trofimovitšin mieleen merkillinen ajatus. "Ehkäpä tuo surussaan lohduttamaton leskirouva hautookin hänen suhteensa omia erikoisia suunnitelmiansa ja odottelee, että hän suruvuoden loputtua tekisi naimatarjouksen." Kyynillinen ajatus tosin, mutta hyvin kehittynyt henkinen rakennehan juuri kehityksensä monipuolisuudessa tarjoaa mitä suotuisimman maaperän myös kyynillisille ajatuksille. Hän alkoi kuulostella tarkemmin ja havaitsi aavistelunsa oikeiksi. Silloin hän rupesi miettimään: "Omaisuutta on tosin hyvin paljon, mutta…" Varvara Petrovna näet ei suinkaan ollut missään suhteessa kaunotar. Hän oli pitkä, kellertävän kalpeaihoinen, luiseva nainen, jolla oli pitkät, hevosen päätä muistuttavat kasvot. Stepan Trofimovitš alkoi epäröidä yhä enemmän, kärsi epäröimisestään, jopa itkikin parisen kertaa. (Hän itki muuten sangen usein.) Iltaisin huvimajassa saattoi huomata, miten hänen kasvojensa ilmeisiin tuli jotakin pingoittunutta, jopa pilkallistakin, toisekseen kokettia, mutta samalla itsetietoisen arvokasta. Tämähän käy aivan itsestään, vaistomaisesti; vieläpä mitä jalompi luonne on kysymyksessä, sitä paremmin sellaisen huomaa. Jumala yksin tietänee, miten asia oikein oli. Luultavampaa tosin on, että Varvara Petrovnan sydämessä ei ollut syttynytkään mitään sellaista, mikä olisi saattanut aiheuttaa Stepan Trofimovitšin epäilykset. Tuskinpa Varvara Petrovna, totta puhuen, olisi koskaan suostunut vaihtamaan Stavrogin-nimeänsä Stepan Trofimovitšin sukunimeen, siitäkin huolimatta, että tämäkin nimi oli miltei kuuluisa. Hyvin luultavaa on, että Varvara Petrovnan puolelta kaikki oli vain naisellista leikittelyä, sellaista, johon nainen aivan vaistomaisesti antautuu, vieläpä tämä eräänlaisissa naisellisissa tapauksissa on niin perin luonnollistakin. Aivan varmasti en kuitenkaan uskalla väittää mitään. Tutkimaton on ollut naisen sydämen syvyys hamaan tähän päivään saakka. Mutta minun on jatkettava.

Varmaankin Varvara Petrovna arvasi syyn ystävänsä kasvojenilmeen muutokseen, olihan hän hyvin herkkä ja tarkkanäköinen, kun taas Stepan Trofimovitš oli ehkäpä liiankin naiivi. Niin kului kuitenkin ilta illan perästäpä keskustelut kävivät yhä mielenkiintoisemmiksi ja runollisemmiksi. Niinpä kerran taas, kun yö heidät yllätti, he erosivat, kuten monesti ennenkin, vilkkaan ja runollisen keskustelun jälkeen puristettuaan hyvästiksi toisiaan kädestä Stepan Trofimovitšin asunnon, sivurakennuksen portailla. Tähän sivurakennukseen, joka sijaitsi aivan puutarhan keskellä, Stepan Trofimovitš muutti aina kesäksi, pois kartanon isosta päärakennuksesta. Mutta tuskin Stepan Trofimovitš oli ehtinyt huoneeseensa, tuskin ottanut hajamielisenä käteensä sikarin, ehtimättä kuitenkaan sitä vielä edes sytyttää, tuskin pysähtynyt miettiessään avonaisen ikkunan ääreen väsyneenä katsellakseen untuvankepeitä pilvenhattaroita, joita leijaili kirkkaan kuun ympärillä, kun hän äkkiä oli kuulevinaan liikettä, joka sai hänet vavahtamaan ja katsahtamaan taakseen. Ja katso: hänen ovellaan seisoi Varvara Petrovna, josta hän tuskin neljä minuuttia sitten oli eronnut. Varvara Petrovnan kelmeä kasvojen väri oli muuttunut sinerväksi, huulet olivat lujasti yhteenpuristetut ja suupielet värähtelivät. Kymmenisen sekuntia Varvara Petrovna oli tarkastellut näin ystäväänsä aivan ääneti, katsoen häntä suoraan silmiin lujasti ja hellittämättömästi. Viimein hän oli äkkiä kuiskannut:

— Tätä en suo teille koskaan anteeksi.

Tämän surullisen tarinan Stepan Trofimovitš kertoi minulle vasta kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen, ja vielä silloinkin hän teki sen kuiskaamalla lukittuaan ensin huolellisesti ovensa. Hän kertoi siinä määrin tuolloin säikähtäneensä, että oli jäänyt seisomaan paikalleen kuin kivettynyt, ei nähnyt eikä kuullut enää mitään, ei edes sitäkään, miten Varvara Petrovna oli poistunut. Koskaan tämän jälkeen Varvara Petrovna ei ollut maininnut tästä sanaakaan, ei edes ohimennen, ja tämänkin tapauksen jälkeen kaikki oli taas, kuten oli ollut ennenkin. Siksipä Stepan Trofimovitšilla olikin syytä luulla, että koko kohtaus mahtoi olla vain hallusinatsioni, hänen juuri silloin alkaneen sairautensa enne. Sillä samana yönä hän sairastui vakavasti ja sai maata kokonaista kaksi viikkoa vuoteen omana, mikä tietenkin lopetti myös huvimajakohtaukset.

Hallusinatsioniajatuksestaan huolimatta hän kuitenkin koko elämänsä ajan odotti tähän yölliseen kohtaukseen jonkinlaista jatkoa tai ainakin jonkinlaista selitystä. Hän ei mitenkään jaksanut uskoa, että kaikki olisi päättynyt siihen. Ja jos hän tosiaankin näin ajatteli, voimme hyvin ymmärtää, miksi hän toisinaan katseli ystävätärtään hyvin ihmeissään.

V.

Varvara Petrovna oli itse keksinyt ystävälleen puvunkin, jota tämä uskollisesti käytti. Puku oli sekä aistikas että luonteenomainen. Siihen kuului pitkä, musta takki, joka oli miltei kaulaan asti napitettu ja ensiluokkaisen räätälin tekoa, pehmeä, leveälierinen huopahattu (kesällä olkihattu), valkea batistikaulaliina, joka oli vedetty isoon solmuun ja jonka päät riippuivat valtoinaan, hopeapäinen kävelykeppi sekä pitkä, olkapäille valuva tukka. Stepan Trofimovitšin hiukset olivat tummanruskeat, ja vasta viime aikoina ne olivat hieman alkaneet harmaantua. Viikset ja parta oli aina ajeltu. Kerrottiin, että Stepan Trofimovitš oli ollut muka nuoruudessaan milteipä kaunis. Mutta vielä vanhanakin hänen ulkonäkönsä oli mielestäni hyvin vaikuttava. Ja voiko puhuakaan vielä vanhuudesta viidenkymmenenkolmen vuoden iässä? Jonkinlaista "kansalaisen" turhamaisuutta lienee ollut sekin, että hän ei koskaan tahtonutkaan näyttää nuoremmalta kuin oli, koettipahan suorastaan vielä tehostaakin kunnioitettavaa ikäänsä. Pitkä ja laihahko kun oli, hän muistutti tässä puvussaan pitkine hiuksineen vanhaa patriarkkaa, tai oikeastaan hän muistutti ilmielävästi runoilija Kukolnikin[9] kivipiirrosta, joka oli ollut 30-luvulla jossakin julkaisussa. Erikoisen elävästi hän muistutti tätä kesällä istuessaan puiston penkillä ihailemassa auringonlaskua, runolliseen haaveiluun vaipuneena, avattu kirja vierellään. Kun kirjoista tuli puhe, niin mainittakoon samalla, että hän viime aikoina tuntui vältelleen lukemista. Tällaista saattoi tosin huomata vasta aivan viime aikoina. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, joita Varvara Petrovna tilasi suuret määrät, hän sen sijaan luki alinomaa. Venäläisen kirjallisuuden voittoja hän seurasi aina mielenkiinnolla säilyttäen silti arvokkuutensa. Innostuipa hän kerran tutkiskelemaan nykypäiviemme ulko- ja sisäpolitiikkaakin, mutta tämä innostus ei kestänyt kauan. Ennen pitkää hän viittasi välinpitämättömästi kädellään koko asialle ja heitti yrityksen sikseen. Saattoipa käydä joskus niinkin; että hän juhlallisen näköisenä otti mukaansa puutarhaan niteen Tocqueville'ia, vaikka hänellä povitaskussaan oli piilossa Paul de Kock. Mutta eihän tästä oikeastaan kannata edes puhua.

Mainitsenpa vielä sulkumerkkien välissä muutaman sanan Kukolnikin muotokuvastakin. Varvara Petrovnan käsiin tämä kuva joutui ensi kerran jo silloin, kun hän pikkutyttönä oli aatelisneitojen opistossa Moskovassa. Heti ensi näkemältä hän oli rakastunut kuvaan, niinkuin ainakin nuoret internaattien naisoppilaat, joiden on tapana alinomaa rakastua, vieläpä kehen kulloinkin vain sattuu, siis opettajiinsakin, ja erikoisesti kaunokirjoituksen- ja piirustuksenopettajiin. Emme ollenkaan ihmettele nuoren tytön taipumuksia, vaan sitä, että Varvara Petrovna yhä vielä viidenkymmenen vuoden iässäkin säilytti tätä kuvaa rakkaimpien muistoesineidensä joukossa, ja tämän vuoksi hän lienee keksinyt myös Stepan Trofimovitšille puvun, joka jossakin määrin muistutti hänen lempikuvaansa. Mutta eihän tämäkään ole muuta kuin aivan pikku seikka.

Ensi aikoina, tai oikeammin sanoen Varvara Petrovnan luona viettämänsä ajan ensimmäisellä puoliskolla, Stepan Trofimovitš yhä vielä suunnitteli jonkinlaista tutkielmaa ja oli aikeissa joka päivä ryhtyä sitä kirjoittamaan. Mutta oleskeluaikansa jälkimmäisellä puoliskolla hän tuskin enää muisti koskaan sellaista aikoneensakaan. Yhä useammin hän puhkesi valittelemaan meille: "Kaikki olisi valmista, olisi vain ryhdyttävä työhön, aineisto on koossa, mutta työ ei luista. En saa mitään aikaan", ja alakuloisena hän antoi päänsä vaipua rinnalleen. Valitteluillaan hän epäilemättä koetti vain saada omaa arvoansa meidän silmissämme kohoamaan. Olihan hän tieteen marttyyri; mutta itse hän nähtävästi odotteli jotakin muuta. "Minut on unohdettu, ei minua kukaan tarvitse", purkautui häneltä tuon tuostakin. Tämä hänen yhä kasvava raskasmielisyytensä valtasi hänet erikoisesti aivan viisikymmenluvun lopulla. Varvara Petrovna käsitti vihdoin, että asia oli todella vakava. Eihän hänkään jaksanut kestää ajatusta, että Stepan Trofimovitš oli unohdettu ja tarpeeton. Hälventääkseen hieman ystävänsä suruja ja samalla auttaakseen häntä uudelleen kohoamaan kunniansa kukkuloille hän vei Stepan Trofimovitšin Moskovaan, missä hänellä oli useita hienoja tuttavuuksia kirjailijoiden ja oppineiden maailmassa; mutta havaittiin, että Moskovastakaan ei ollut enää apua.

Silloin elettiin aivan erikoista aikaa. Oli alkanut jokin uusi suunta, joka ei ollenkaan muistuttanut entistä hiljaisuutta. Se oli jotakin hyvin merkillistä, kaikkialla sen saattoi havaita, vieläpä Skvorešnikissakin. Huhuja kierteli jos jonkinlaisia. Tosiasioista oltiin enemmän tai vähemmän selvillä, mutta oli silmiinpistävän varmaa, että paitsi eräitä tosiasioita voitiin todeta myös niitä johtavien aatteiden olemassaolo, ja mikä pahinta, näitä aatteita alkoi olla suunnattoman paljon. Sehän se juuri sekoittikin: ei voinut koskaan oikein mukautua oloihin eikä saada aivan tarkalleen selville, mitä nämä aatteet oikeastaan merkitsivät. Varvara Petrovna, jo luonteensa naisellisen rakenteen pakotuksesta, tahtoi välttämättä nähdä kaikessa piilevän jonkin salaisuuden. Hän ryhtyi innokkaasti lukemaan sanoma- ja aikakauslehtiä, vieläpä ulkomaisiakin, sensuurin kieltämiä julkaisuja, sekä juuri niihin aikoihin muotiin tulleita julistuksia. (Kaikki nämä lähetettiin hänelle ulkomailta.) Mutta näistä kaikista hänen päänsä meni pyörälle vielä entistäkin enemmän. Hän ryhtyi kirjoittelemaan kirjeitä, mutta hänelle ei vastattu, ja mitä enemmän aika kului, sitä hämärämmäksi kaikki kävi. Lopulta hän kutsutti juhlallisesti luokseen Stepan Trofimovitšin ja vaati tätä yhdellä kertaa tekemään hänelle selkoa "kaikista näistä aatteista". Mutta Stepan Trofimovitšin selontekoon Varvara Petrovna ei ollut ollenkaan tyytyväinen. Stepan Trofimovitš suhtautui tähän yleiseen levottomuuteen ylimielisen kopeasti, ja kaikesta hän lopulta osasi tehdä aina vain yhden ainoan johtopäätöksen, sen nimittäin, että hänet oli unohdettu ja että häntä ei kukaan tarvinnut. Mutta viimein hänetkin muistettiin. Ensiksi mainittiin hänen nimensä joissakin ulkomaisissa julkaisuissa, joissa häntä nimitettiin "karkoitetuksi marttyyriksi", ja heti sen jälkeen alettiin puhua hänestä, tuosta kuuluisan tähtisikermän entisestä tähdestä, Pietarissa, vieläpä verrattiin häntä jostakin aivan käsittämättömästä syystä Radištševiin.[10] Lopulta joku keksi, että hän olikin muka jo kuollut ja lupasi kirjoittaa hänen nekrologinsa. Stepan Trofimovitš oli nyt kuin uudestisyntynyt. Hän kohensi vieläkin enemmän jo ennestäänkin tarpeeksi arvokasta ryhtiänsä. Hänen ylimielisyytensä aikalaisiansa kohtaan oli kuin poispuhallettu, hänessä syttyi halu ryhtyä itse toimimaan ja näyttää vihdoinkin, mihin hän oikeastaan kelpasi. Varvara Petrovnakin sai takaisin entisen uskonsa ja alkoi puuhailla innokkaasti. Päätettiin, että oli viipymättä lähdettävä Pietariin. Oli otettava kaikesta selko ja tutustuttava kaikkeen tapahtumien pääpaikoilla sekä, jos mahdollista, antauduttava uuden aatteen toteuttamiseen kokonaan ja jakamattomasti. Lähtiessään Varvara Petrovna muun muassa julisti, että hän oli valmis perustamaan oman aikakauslehdenkin, jos niin tarvittiin, ja että hän oli päättänyt pyhittää tälle asialle koko elämänsä. Huomattuaan, miten pitkälle oli jouduttu, Stepan Trofimovitš kävi yhä kopeammaksi, jopa alkoi matkan lopulla kohdella Varvara Petrovnaa melkeinpä ylhäisen suojelevasti, —: minkä tämä taas kätki tulevaisen varalta sydämeensä. Varvara Petrovnalla oli muuten eräs toinenkin yllyke tälle matkalle lähtiessään: hän tahtoi näet uudistaa ylhäiset suhteensa. Silloin tällöin oli käytävä muistuttamassa suurmaailmaa olemassaolostansa. Täytyi ainakin yrittää. Julkisesti mainittiin matkan syyksi se, että Varvara Petrovna tahtoi muka tavata ainoata poikaansa, joka silloin juuri oli päättämäisillään lukunsa pietarilaisessa lyseossa.