— Erinomaista! — kehui Varvara Petrovna kuultuaan hänen suostumuksensa. — Ensinnäkin, teissä on siis sittenkin lujan ylevää päättäväisyyttä, ja toiseksi, olette kerrankin totellut järjen ääntä, jota te harvoin tottelette yksityisissä asioissanne. On muuten turhaa kiirehtiä, — hän lisäsi tarkastellen hänen kaulaliinansa valkeata solmua, — toistaiseksi olkaa vaiti, minä vaikenen myös. Pian on syntymäpäivänne, ja silloin tuon hänet luoksenne. Te tarjoatte meille iltateetä, ette saa suinkaan hankkia viinejä eikä mitään syötävää: muuten, järjestän kaiken tuon itse. Kutsukaa joitakuita ystäviänne myös, muuten vain valittuja, ja valinnan toimitamme me yhdessä. Edellisenä iltana voitte puhua asiasta jo Darjallekin, jos tahdotte; ja illalla sitten huomautamme yksinkertaisesti, miten asiat ovat, ilman minkäänlaisia juhlallisia kihlauksen julkaisuja ja välipuheita. Ja sitten, noin parin viikon kuluttua, vietetään häät välttäen silloinkin turhaa humua… Voisitte ehkä heti vihkimisen jälkeen matkustaa jonnekin, vaikkapa Moskovaan. Minä luultavasti tulen itse mukaan… Mutta ennen kaikkea, pitäkää siihen saakka suunne kiinni.
Stepan Trofimovitš oli ihmeissään. Hän yritti varovasti huomauttaa, että eihän hän noin vain ilman muuta saattanut suostua, puhumatta edes morsiamen kanssa, mutta Varvara Petrovna ärjäisi siihen hermostuneesti:
— Minkä vuoksi se olisi tarpeellista? Voihan käydä, että tästä kaikesta ei tulekaan mitään.
— Miksi ei tulisi? — sulhanen huomautti jo kokonaan neuvottomana.
— Muuten vain. Katsotaan vielä… Kaikki käy muuten niin kuin jo sanoin, älkää olko huolissanne, kyllä minä hänet valmistan. Teidän on tarpeetonta siihen sekaantua. Kaikki, mikä kerran on tarpeellista, tulee sanotuksi ja tehdyksi. Pysytelkää te vain alallanne. Mitä te hänestä oikein tahdotte? Mitä osaa te oikeastaan mielisitte hänelle näytellä? Ei, istukaa te vain kotonanne älkääkä kirjoitelko kirjeitä. Ei hiiskahdustakaan, pyydän. Minä vaikenen samoin.
Varvara Petrovna ei tahtonut puhua asiasta sen enempää ja lähti kaikesta päättäen hyvin huonotuulisena kotiinsa. Hän ei ollut sentään odottanut, että Stepan Trofimovitš olisi ollut noin vain ilman muuta heti paikalla valmis kaikkeen. Voi, eihän Stepan Trofimovitš vähääkään ymmärtänyt asemaansa, eivätkä eräät asianhaarat olleet selvinneet hänelle vähimmässäkään määrässä. Hänen puheeseensa tuli äkkiä aivan uusi sävy, voitonvarma ja kepeä. Hän mahtailikin jo:
— Tämäpä vasta hauskaa! — hän huudahteli käsiään levitellen. — Oletteko kuullut? Hän tahtoo saada minut niin pitkälle, etten lopuksi enää suostukaan koko hommaan. Voinhan minäkin lopulta kadottaa kärsivällisyyteni enkä… enkä suostukaan. "Istukaa kotona ja pysytelkää alallanne!" Mutta miksikä minun sitten oikeastaan on mentävä naimisiin? Senkö vuoksi vain, että hän sai sellaisen naurettavan päähänpiston? Mutta minäpä olenkin vakavasti ajatteleva mies. Voihan käydä, etten alistukaan mielettömän naisen joutaviin oikkuihin! Minulla on velvollisuuksia poikaani, niin… ja itseänikin kohtaan! Minähän tässä aion uhrautua, eikö hän sitä käsitä? Ehkä olen suostunut tähän vain sen vuoksi, että olen kyllästynyt elämään ja että minusta kaikki on yhdentekevää. Mutta hän saa minut suuttumaan, ja silloin ehkä minusta ei lähimainkaan kaikki ole yhdentekevää; minä loukkaannun ja kieltäydyn. Et enfin ridicule… [Ja sehän on naurettavaa.] Mitä ajateltaisiin tästä klubissa? Mitä sanookaan Liputin? "Voihan käydä, että tästä kaikesta ei tulekaan mitään" — kuulitteko! Se on jo kaiken huippu! Sehän on jo… no, mitä tämä nyt oikeastaan on? — Je suis un forçat, un Badinguet, un [Minä olen pakkotyövanki, narri] seinää vastaan litistetty mies!…
Ja kuitenkin vilahteli näiden valittelujen lomasta sentään tuon tuostakin eräänlainen oikullinen tyytyväisyys ja ilakoiva leikillisyysmaila me taas hieman maistelimme.
KOLMAS LUKU.
Toisen synnit.