I.
Viikko oli kulunut, ja asia alkoi jo hieman selvetä.
Huomautan ohimennen, että tämä onneton viikko tuotti minullekin paljon surua, olinhan naitettavan ystäväparkani lähin uskottu. Eniten vainosi häntä häpeä, vaikka emme koko aikana ketään tavanneet ja vaikka pysyttelimme itse kotosalla; mutta hän häpesi minuakin, ja mitä enemmän hän minulle asioitaan uskoi, sitä enemmän hän oli minuun myös harmistunut. Luulevaisuudessaan hän epäili, että kaikki olivat jo asiassa perillä, eikä sen tähden rohjennut näyttäytyä kaupungilla, ei klubissa, ei edes lähimmässä ystäväpiirissään. Kävelemäänkin hän aina lähti, välttämätöntä ruumiin liikuntoa saadakseen, vasta pilkkopimeällä.
Oli kulunut viikko, eikä hän vieläkään tietänyt varmasti, oliko hän sulhanen vai ei, eikä saanut siitä varmuutta, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Morsiantaan hän ei ollut vielä tavannut, ei edes tietänyt, oliko Darja hänen morsiamensa. Ei hän tietänyt sitäkään, oliko tätä kaikkea edes otettava oikein vakavalta kannalta! Jostakin syystä Varvara Petrovna ei tahtonut häntä ottaa vastaan millään ehdolla. Erääseen hänen ensimmäisistä kirjeistään (hän oli kiellosta huolimatta kirjoittanut niitä joukoittain) Varvara Petrovna oli vastannut, että hän ei tahtonut olla hänen kanssaan minkäänlaisissa tekemisissä, sillä hänellä oli kiireitä, mutta sanoi kyllä itselläänkin olevan hänelle tärkeätä sanomista ja odotti vain itsekin sopivaa hetkeä sekä lupasi ajan tullen itse ilmoittaa, milloin hänen sopisi ottaa vastaan. Kirjeet hän uhkasi lähettää avaamattomina takaisin, sillä kaikki sellainen oli hänestä "vain pelkkää vallattomuutta". Tämän kirjelappusen luin minäkin, Stepan Trofimovitš itse näytti sen minulle.
Mutta Varvara Petrovnan kovakouraisuus ja toiselta puolen epäluuloisuus eivät suinkaan vaivanneet häntä eniten. Eräs toinenkin epäilys kiusasi häntä lakkaamatta, niin että hän laihtui ja masentui kokonaan. Se oli jotakin sellaista, jota hän itsekin häpesi ajatella, eikä hän millään muotoa tahtonut puhua siitä minullekaan, vaan valehteli ja teeskenteli kuin koulupoika. Mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla yksikseen kahtakaan tuntia, olin hänelle yhtä tarpeellinen kuin ilma tai vesi.
Hänen käyttäytymisensä loukkasi hieman itserakkauttani… On itsestään selvää, että jo kauan sitten olin päässyt hänen salaisuutensa perille ja nähnyt hänen lävitsensä. Minun senaikuisten syvimpien vakaumusteni mukaisesti tämän salaisuuden, Stepan Trofimovitšin päähuolen, tunnetuksi tuleminen ei olisi suinkaan kohottanut hänen arvoansa minun silmissäni, ja nuori kun olin, paheksuin hieman hänen tunteidensa karkeutta ja eräiden hänen epäilystensä alastonta rumuutta. Tulistuessani moitin häntä ehkä liikaakin. (Onhan tunnustettava, että olin vain ikävissäni ruvennut hänen uskotukseen, kun ei muutakaan tekemistä ollut.) Julmuudessani houkuttelin häneltä hänen oman tunnustuksensa, vaikka myönsinkin toisaalta, että vaikeata on mennä uskoutumaan eräissä asioissa edes ystävilleen. Hän ymmärsi hänkin hyvin minun ajatukseni, toisin sanoen, hän tiesi, että näin hänet aivan sellaisena kuin hän oli ja että olin hänelle suuttunut. Mutta silloin hänkin suutahti minulle sen vuoksi, että olin suuttunut hänelle ja näin hänen lävitsensä. Kiivastumiseni oli ehkä pikkumaista ja typerää, mutta onhan tunnettua, että ainaisesta kahdenkeskisestä yhdessäolosta ystävyydelle on hyvin usein vain pelkkää vahinkoa. Eräältä näkökannalta katsoen hän oli täydellisesti ymmärtänyt asemansa, osasipa sangen hyvin määritelläkin sen, mitä tulee eräisiin asianpuoliin, joita hän ei pitänyt tarpeellisena salata minullakaan.
— Voi, mitenkä toisenlainen hän oli silloin! — hän puheli joskus Varvara Petrovnasta. — Miten toisenlainen hän oli ennen, kun me yhdessä istuimme ja keskustelimme… Tiedättekö, silloin hän vielä osasi puhua. Voitteko uskoa, että silloin hänellä oli ajatuksia, omia ajatuksia. Nyt on kaikki toisin. Ja hän saattaa sanoa, että se kaikki entinen oli vain vanhanaikaista lörpöttelyä! Hän hal-vek-sii entisyyttä… Hänestä on tullut vouti, taloudenhoitaja, katkeroitunut ihminen, ja aina hän on vihoissaan…
— Mistä hän saattaisi olla vihoissaan? Olettehan suostunut hänen vaatimuksiinsa, — yritin vastata hänelle.
Hän katsahti minuun pilkallisen hienostelevasti hymähtäen.
— Cher ami, jos en olisi suostunut, hän olisi ollut kauhean, kau-he-an vihainen, mutta ei kuitenkaan niin vihainen kuin nyt, kun suostuin kaikkeen.