Itse hän oli hyvin tyytyväinen sanoihinsa, ja illalla me tyhjensimme taas pullosen loppuun. Mutta iloa kesti vain hetken, seuraavana päivänä hän oli taas kahta kauheampi ja yrmeämpi.

Mutta eniten minua harmitti se, että hänestä ei ollut edes lähtijäksi äsken palanneiden Drozdovien luo, jonne hänen välttämättä olisi ollut tehtävä vieraskäynti tuttavuuden uudistamiseksi, nämä kun itse tuntuivat sitä toivovan, olivatpa kyselleetkin hänestä, ja olihan hän itsekin heitä usein ikävöiden muistellut. Lizaveta Nikolajevnasta hän aina puhui käsittämättömän ihastuneesti. Epäilemättä hän muisteli Lizaveta Nikolajevnaa sellaisena, kuin hän oli tätä lapsena rakastanut, mutta sen lisäksi hän vielä kuvitteli, että tämän läheisyydessä hän heti saisi lievennystä tuskilleen, ehkäpä jonkin ratkaisunkin suuriin epäilyksiinsä. Lizaveta Nikolajevna oli hänen mielikuvituksessaan joku ihmeolento, mutta sittenkään hän ei kyennyt lähtemään hänen luokseen, vaikka joka päivä aikoi. Tärkeintä oli, että itse olisin niin mielelläni tahtonut tulla tälle esitellyksi, ja siinä suhteessa minua ei voinut auttaa kukaan muu kuin Stepan Trofimovitš. Valtavan vaikutuksen minuun olivat tehneet ne kerrat, jolloin olin tullut Lizaveta Nikolajevnaa vastaan kadulla, hänen ratsastaessaan ratsastuspuvussaan ihastuttavan hevosen selässä n.s. sukulaisensa, nuoren, kauniin upseerin, kenraali Drozdov-vainajan sisarenpojan seurassa. Huumaukseni kesti vain silmänräpäyksen. Ymmärsin aina heti haaveeni mahdottomuuden, mutta vaikkapa vain hetkenkin, niin se sittenkin oli ollut todella olemassa, ja voitte siis ymmärtää, kuinka raivostunut olin ystäväparalleni hänen itsepintaisesta erakkona pysyttelemisestään.

Kaikille ystävillemme oli alun perin virallisesti ilmoitettu, että Stepan Trofimovitš tahtoi jonkin aikaa pysytellä aivan rauhassa eikä voinut ottaa ketään vastaan. Hän itse oli tosin tahtonut, että tästä olisi ilmoitettu kiertokirjein, mutta minä sain kuitenkin hänet siitä ajatuksesta luopumaan. Hänen pyynnöstään kävin sitten vain kunkin ystävämme luona erikseen saattamassa heidän tietoonsa, että Varvara Petrovna oli jättänyt "vanhuksemme" (siten me keskenämme nimitimme Stepan Trofimovitšia) tehtäväksi jonkin kiireellisen työn, oli muka järjestettävä jokin vanha kirjeenvaihto, ja että hän sen vuoksi oli nyt sulkeutunut huoneeseensa, että itse autoin häntä j.n.e., j.n.e. Vain Liputinin luo en vielä ollut ehtinyt ja siirsin käyntiäni yhä tuonnemmaksi. Ja totta puhuen en oikein uskaltanutkaan sinne mennä. Tiesin jo edeltäkäsin, että hän ei uskoisi ainoatakaan sanaa, vaan alkaisi varmasti epäillä, että tässä piili jokin salaisuus, joka tahdottiin pitää salassa häneltä, ja tuskin ehtisin hänen luotaan, kun hän jo heti lähtisi kaupungille ottamaan asiasta tarkempaa selkoa ja alkaisi juoruta. Näissä mietteissäni ja näin viivytellessäni sattui kerran, että tapasinkin hänet kadulla. Kävi selville, että hän oli jo kuullut meikäläisiltä asiasta. Mutta omituista kyllä, hän ei ollut vähääkään utelias eikä kysellyt Stepan Trofimovitšista sen enempää, keskeyttipä vielä minutkin, kun aloin pyydellä anteeksi, etten ennemmin tullut hänelle tästä ilmoittaneeksi, ja heti käänsi puheen toisaalle. Oli tosiaankin kertynyt jo paljon kerrottavaa; hän oli hyvin innostunut ja ilostui saadessaan minusta kuuntelijan. Hän alkoi kertoa kaupungin uutisia, kuvernöörinrouvan tulosta, joka oli ilmestynyt luoksemme "uudenaikaisine keskusteluineen", klubissa syntyneestä vastustuksesta, siitä, että kaikki vain huutavat uusista aatteista, se on kuin tartuntaa, joka on levinnyt, j.n.e., j.n.e. Hän puheli hyvinkin neljännestunnin ajan ja niin huvittavasti, etten malttanut keskeyttää. Vaikka en pitänytkään hänestä, on kuitenkin myönnettävä, että hänellä oli todella kertojan lahjat ja että hän sai aina kuulijan mukaansa, etenkin, jos hän jostakin oli suuttunut. Tämä mies oli mielestäni oikea synnynnäinen vakoilija. Joka hetki hän oli valmis tekemään selkoa kaikkein viimeisimmistä uutisista ja tiesi kaupunkimme salaisimmatkin asiat, erittäinkin kaiken sen, mikä oli huonoa ja alhaista. On ihmeellistä, miten hän saattoi ottaa sydämelleen asiat, sellaisetkin, jotka eivät liikuttaneet häntä itseään vähimmässäkään määrässä. Minusta tuntui aina, että hänen luonteensa pääpiirteenä oli kateus. Kun vielä samana iltana kerroin Stepan Trofimovitšille tästä aamullisesta kohtauksesta, hän säikähti kovasti ja teki merkillisen kysymyksen: "Tietääkö Liputin vai eikö?" Yritin todistella, että hänenhän oli aivan mahdotonta tietää mitään, mutta Stepan Trofimovitš piti päänsä:

— Uskokaa tai olkaa uskomatta,— hän rupesi vakuuttelemaan lopulta aivan odottamatta, — mutta itse olen aivan varma siitä, että hän tuntee meidän asemamme sen yksityiskohtia myöten ja sen lisäksi vielä jotakin sellaista, jota ette te enemmän kuin minäkään vielä tiedä, emmekä ehkä saakaan sitä koskaan tietää, tai saamme tietää ehkä vasta sitten, kun jo on myöhäistä, kun ei enää voi mitään korjata!…

Pidin suuni kiinni, mutta näillä sanoilla ohi tehty rohkeita ja selviä viittailuja. Sen jälkeen emme viiteen vuorokauteen maininneet sanaakaan Liputinista; oli selvää, että Stepan Trofimovitšia harmitti: olihan hän tullut paljastaneeksi minulle epäilyksiään ja puhunut vähän liikoja.

II.

Kerran aamulla — noin seitsemäntenä tai kahdeksantena päivänä siitä lukien, kun Stepan Trofimovitš oli sulhoksi lupautunut, — kiirehtiessäni yhdentoista ajoissa tavallisuuteni mukaan surevan ystäväni luo minulle sattui matkalla pieni välikohtaus.

Kohtasin näet Karmazinovin,[18] "kuuluisan kirjailijan", kuten Liputin hänestä oli maininnut. Karmazinovia olin lukenut jo lapsena. Hänen novellinsa sekä kertomuksensa tuntee hyvin sekä edellinen että nykyinen sukupolvi. Minäkin luin niitä aivan hurmaantuneena. Niiden lukeminen kuului poikaikäni ja nuoruuteni nautintoihin. Myöhemmin hänen kynänsä ei minua enää lämmittänyt, tendenssinovellit, joita hän viime aikoina kirjoitteli, eivät enää olleet makuuni kuten hänen ensimmäiset tuotteensa, joissa oli niin paljon välitöntä runoutta; ja hänen kaikkein viimeisimmät tuotteensa eivät viehättäneet minua enää vähääkään.

Yleensä puhuen, jos rohkenen ilmilausua mielipiteeni näin arkaluontoisesta asiasta, kaikki nuo meidän keskitasomme herrat kyvyt, joita heidän eläessään pidetään melkeinpä neroina, eivät ainoastaan katoa kuoltuansa äkkiä ja odottamatta ihmisten muistista, vaan voipa sattua, että he jo eläessäänkin, kun uusi polvi on vähänkin varttunut ja anastanut paikan, jossa he ovat vaikuttaneet, vaipuvat unholaan ja tulevat hylätyiksi. Se voi joskus käydä yhtä nopeasti kuin kulissien muutos teatterissa. Tämä ei koske vähääkään Puškineja, Gogoljeja, Molièreja, Voltaireja, kaikkia niitä, jotka ovat tulleet sanomaan jotakin uutta! Totta on sekin, että kaikki nuo keskitason herrat kyvyt kirjoittavat tavallisesti itsensä tyhjiin hyvin pian, itsekään sitä usein huomaamatta. Voihan sattua, että kirjailija, jota on pidetty erittäin syvämielisenä ajattelijana ja jonka on odotettu vaikuttavan sangen voimakkaasti ja aivan erikoisella tavalla yhteiskunnallisiin virtauksiin, paljastaakin lopulta perusidea-pahaisensa ohuuden ja mitättömyyden siinä määrin, että kukaan ei enää edes sääli sitä, että hän niin pian on ennättänyt itsensä tyhjentää. Mutta harmaahapsiset ukkopahat eivät sitä itse usein huomaa, ja senvuoksi he kiukkuilevat. Heidän itserakkautensa paisuu aivan erikoisesti heidän elämänuransa lopulla, niin että se ansaitsee jo suorastaan ihmettelyä. Jumala tietää, mitä he oikeastaan luulevat olevansa — vähintäänkin jumalia. Karmazinovista kerrottiin, että hän osasi pitää arvossa vaikutusvaltaisia henkilöitä, ja hienon maailman suhteet olivat hänelle hänen sielunsa autuuttakin kalliimmat. Hän saattoi ottaa teidät vastaan hyvin suosiollisesti, imarrella teitä lumoavalla avomielisyydellään, erikoisesti, jos te jostakin syystä olitte hänelle tarpeen ja jos teitä jo edeltäkäsin oli hänelle suositeltu. Mutta ensimmäisen ruhtinaan, ensimmäisen kreivittären tai jonkun muun sellaisen henkilön läsnäollessa, jota hän itse pelkäsi, hän piti pyhimpänä velvollisuutenaan olla teitä tuntematta, ja saattoi osoittaa teitä kohtaan mitä loukkaavinta välinpitämättömyyttä. Silloin hän kohteli teitä kuten puulastua tai kärpästä, jo ennen kuin te ehditte edes ovesta ulos. Sellainen kuului hänen mielestään kaikkein hienostuneimpiin käytöstapoihin. Huolimatta siitä, että hän kyllä osasi hillitä itsensä ja oli todella selvillä kaikkein hienoimmista käytöstavoista, hän kuitenkin saattoi itserakkaudessaan mennä näin sairaalloisen pitkälle ja oli kokonaan kykenemätön hillitsemään kirjailijahermostuneisuuttaan sellaisissakin piireissä, joissa ei oltu kirjallisuudesta kiinnostuneita. Jos joku sattumalta uskalsi silloin osoittaa hänelle välinpitämättömyyttään, hän oli sairaalloisen arka loukkaantumaan ja alkoi heti hautoa kostotuumia.

Noin vuosi sitten luin eräästä aikakauslehdestä hänen kirjoituksensa, jossa hän piteli ylen ankarasti naiivia runoutta ja sen psykologiaa. Hän kuvasi merionnettomuutta jossakin Englannin rannikolla. Jokin laiva oli hukkunut, ja hän itse väitti olleensa tapahtuman silminnäkijänä, kertoi, miten pelastettiin hukkuvia ja naarattiin kuolleita. Koko tämän hyvin pitkän ja monisanaisen kirjoitelman ainoana tarkoituksena oli: hän tahtoi tuoda itsensä esille. Ei voinut mitään sille, että väkisinkin rivien välitse tunki näkyviin: "Enkö minä ole mielenkiintoinen, katsokaa, millainen olin sinä hetkenä? Mitä merkitseekään itsessään meri, myrsky, kalliot, laivan pirstaleet? Mutta paljon enemmän se, että minä olen tuon kaiken teille valtavalla kynälläni kuvaillut. Mitä te tuijotatte tuohon hukkuneeseen naiseen, joka pitää kuollutta lasta kuolleilla käsivarsillaan? Katselkaa ennemmin minua, joka en tätä näkyä kestänyt, vaan käännyin siitä pois. Käänsin sille selkäni; olen kauhuissani enkä uskalla vilkaistakaan taakseni; siristelen silmiäni — miten huvittavaa, eikö totta?" Kun kerroin Stepan Trofimovitšille, mitä olin ajatellut Karmazinovin kirjoitelmasta, hän oli kanssani samaa mieltä.