Kun äskettäin alettiin kuiskailla, että Karmazinov saapuu meille, oli luonnollista, että teki mieli nähdä hänet ja, jos mahdollista, tutustuakin häneen. Tiesin, että vain Stepan Trofimovitš saattoi tämän järjestää, he kun olivat ennen olleet ystäviä. Ja äkkiä tapaankin hänet kadunkulmassa. Tunsin hänet heti; häntä oli osoitettu minulle, kun hän noin kolme päivää sitten oli ajelemassa kuvernöörinrouvan seurassa.
Karmazinov oli lyhyehkö, hienosteleva ukkopaha, tuskin yli viidenkymmenenviiden vuoden iän. Hänen kasvonsa olivat jokseenkin punakat, hiukset harmaissa kiharoissa, jotka pistivät esiin pyöreän, silinterimäisen hatun alta sekä kiertyivät kiharalle hänen puhtoisten, ruusunpunaisten pikku korviensa ympärille. Puhtoiset kasvot eivät olleet erikoisen kauniit: huulet ulkonevat, ohuet, niiden ilme viekas, nenä paksuhko, silmät pienet ja niiden ilme terävän terävä ja viisas. Hänen pukunsa oli hieman vanhanaikainen, hänellä oli jonkinlainen olkaviitta hartioilla, sellainen, joita tähän vuoden aikaan käytettiin joko Sveitsissä tai Pohjois-Italiassa. Mutta ainakin kaikki hänen pukunsa yksityiskohdat: kalvosimennapit, kaulukset, paidannapit, hänen kilpikonnanluinen lornjettinsa, joka riippui mustassa silkkinauhassa, etusormen sormus, kaikki ne olivat varmasti sellaisia, joita käyttävät vain moitteettoman hienot herrasmiehet. Olenpa melkein varma siitäkin, että hän kesäisin välttämättä käytti värillisiä kangasjalkineita, joissa oli isot valkeat helmiäisnapit sivuilla. Kun jouduimme vastakkain, hän pysähtyi naapurikadulle kääntymättä ja alkoi tarkastella minua. Huomattuaan, että minäkin tarkastelin häntä, hän kysäisi minulta hunajanmakealla, mutta hieman liian kirkuvalla äänellään:
— Sallitteko minun kysyä, miten parhaiten pääsisin Häränkadulle?
— Häränkadulleko? Sehän on täällä, tässä heti, — huudahdin tavattoman järkytettynä. -— Pitkin tätä katua yhä edelleen ja sitten toiselle kadulle vasemmalle.
— Paljon kiitoksia.
Kirottu hetki. Luultavasti jouduin hämilleni ja katselin häntä orjan ilmein! Hän huomasi sen samana hetkenä ja lisäksi vielä kaiken muunkin, sen, että jo tiesin, kuka hän oli, että olin lukenut teoksiaan ja että jo lapsesta lähtien tunsin häntä kohtaan mitä hartainta kunnioitusta, että olen nyt hämilläni ja katselen häntä orjan ilmein. Hän hymähti, nyökähdytti vielä kerran päätään ja lähti suoraa tietä sinne, jonne olin neuvonut. En tiedä itsekään, miksi käännyin hänen jälkeensä ja juoksin hänen perässään noin kymmenen askelta. Äkkiä hän taas pysähtyi.
— Ettekö voisi neuvoa, mistä lähinnä saisi ajurin? — hän huudahti taas minulle.
Ruma kirkaisu, ruma ääni.
— Ajurin? Lähinnä täältä… tuomiokirkon luota… Siellä on niitä aina,—ja samassa tunsin, että olin jo vähällä lähteä hakemaan ajuria. Luulen, että hän sitä juuri odottikin. Havahduin samassa ja pysähdyin tietenkin, mutta hän lienee sittenkin huomannut aikomukseni, koskapa hän seurasi minua yhä hymyillen ilkeästi. Silloin tapahtui se, mitä en koskaan unohda.
Samassa pudotti hän nimittäin pienen pienen laukun, jota oli pitänyt vasemmassa kädessään. Se ei oikeastaan ollut edes laukku, vaan jonkinlainen pikku laatikko, paremmin sanoen pikku salkku tai vieläkin paremmin sanoen redicule. Se muistutti vanhanaikaisia naisten käsilaukkuja. Olkoonpa se nyt mikä tahansa, tiedän vain, että juoksin suin päin sitä nostamaan.