V.S."
Ja tämänpäiväinen, siis viimeinen, kuului:
"Olen varma siitä, että huoneissanne on roskaa kuormittain ja ilma niissä aivan paksuna tupakansavusta. Lähetän luoksenne Marjan ja Fomuškan. Puolessa tunnissa he saavat järjestyksen aikaan. Mutta te ette saa häiritä heitä. Istukaa keittiössä, kunnes kaikki on kunnossa. Lähetän bokharalaisen maton ja kaksi kiinalaista maljakkoa. Siitä on jo kauan, kun aioin lähettää ne teille, ja lisäksi vielä oman Teniersini (vain joksikin aikaa). Maljakot voisitte asettaa ikkunoille, ja Teniers olisi ripustettava Goethen muotokuvan alle, oikealle puolelle, sieltä se näkyy parhaiten, ja aamuvalokin sattuu sinne. Jos hän lopultakin ilmaantuu luoksenne, ottakaa hänet vastaan mitä kohteliaimmin, mutta koettakaa puhella ensin joistakin aivan turhanpäiväisistä asioista ja sen jälkeen vasta jostakin oppineiden keskusteluaiheesta, mutta sen näköisenä, kuin vasta eilen olisitte toisenne viimeksi tavanneet. Minusta ei sanaakaan. Käyn ehkä illalla katsomassa, miltä teillä näyttää.
V.S."
"P.S. Jos hän ei tänäänkään tule, niin hän ei sitten nähtävästi tule ollenkaan."
Luin kirjeet ja ihmettelin, että turhista asioista saatettiin pitää näin suurta melua. Katsahdin kysyvästi Stepan Trofimovitšiin ja huomasin ihmeekseni, että minun lukiessani kirjeitä hän oli ehtinyt vaihtaa valkoisen kaulaliinansa — punaiseen. Hattu ja keppi olivat pöydällä. Hän oli kalpea ja hänen kätensä vapisivat.
— Minä viis välitän hänen levottomuudestaan! — hän huudahti raivostuneena vastaukseksi kysyvään katseeseeni. — Je m'en fiche! Että hän kehtaakin olla levoton jonkun Kar-ma-zi-novin vuoksi! Mutta eipä vain vastaa kirjeisiini! Kas tuossakin on avaamaton kirje, jonka hän eilen palautti, tuossa pöydällä se on, L'Homme qui rit'n [Nauravan ihmisen], kirjan alla. Sitäkö se minua liikuttaa, että hän suree Ni-ko-lenj-kansa vuoksi! Je m'en fiche et je proclame ma liberté. Au diable le Karmazinoff! Au diable la Lembke! [Minä siitä viis välitän ja vaadin vapauttani. Hiiteen Karmazinov! Hiiteen rouva Lembke!] Ja maljakot minä piilotin eteiseen ja Teniersin lipastonlaatikkoon sekä vaadin, että hänen on otettava minut vastaan, vieläpä heti paikalla. Kuuletteko: minä vaadin! Lähetin hänelle tuollaisen samanlaisen paperinpalasen, lyijykynällä kirjoitetun, sinetöimättömänä, Nastasjan mukana ja odotan parhaillaan vastausta. Tahdon, että Darja Pavlovnan on itsensä ilmaistava minulle suostumuksensa — oman suunsa kautta, alla taivaan kasvon tai ainakin teidän kuultenne. Vous me seconderez, n'est-ce pas, comme ami et témoin. [Tehän tulette mukaan ystävänä ja todistajana.] En tahdo, että minulla olisi syytä punastua, en tahdo valehdella, en tahdo mitään salaista, tämä on julkinen asia kerta kaikkiaan. Tunnustakoot minulle kaiken aivan suoraan, ylevän avomielisesti, ja silloin… silloin ehkä ihmetytän nykyistä ihmispolvea suurenmoisuudellani… Olenko halpamainen vai enkö, hyvä herra? — hän lopetti äkkiä puhetulvansa ankarasti katsahtaen minuun, aivan kuin minä olisin pitänyt häntä halpamaisena.
Pyysin häntä juomaan vähän vettä; en koskaan ollut nähnyt häntä tuollaisena. Puhuessaan hän koko ajan juoksenteli nurkasta toiseen, mutta sitten hän äkkiä pysähtyi hyvin eriskummalliseen asentoon.
— Luuletteko tosiaankin, — hän jatkoi edelleen sairaalloisen mahtipontisesti yhä tarkastellen minua kiireestä kantapäähän, — luuletteko, että minussa, Stepan Trofimovitšissa, ei ole siveellistä ryhtiä sen vertaa, että voisin tarttua mieron sauvaan ja kohottaa kerjuripussin näille heikoille hartioilleni sekä että uskaltaisin lähteä ulos maailmaan, iäksi päiviksi, jos kunniani ja riippumattomuuden ylevä prinsiippi kerran niin vaatii? Ei Stepan Trofimovitš ensi kertaa vastaa jalomielisyydellä despotismiin, vaikkakin hullun naisen despotismiin, joka tosin onkin kaikkein loukkaavinta ja julminta, mitä maa päällään kantaa. Ja näin rohkenen ajatella siitäkin huolimatta, että te, arvoisa herra, jos oikein näin, suvaitsitte äsken hymähtää puheilleni! Te ette tosiaankaan usko, että minussa saattaisi olla niin paljon ylevyyttä, että voisin lähteä vaikkapa kauppiaan lasten kotiopettajaksi, jos niin tarvitaan, tai vaikkapa kuolla maantien ojaan! Vastatkaa, vastatkaa heti: uskotteko vai ettekö usko?
Mutta minä olin nyt tahallanikin vaiti. Teeskentelinpä vielä, etten muka tahtonut loukata häntä vastaväitteilläni, vaikka en voinutkaan myöntää hänen olevan oikeassa. Kaikessa tässä ärtyneisyydessä oli jotakin sellaista, mikä minua suorastaan loukkasi, ei oikeastaan henkilökohtaisesti minua, ei suinkaan! Mutta… siitä myöhemmin.