— Tunnen senkin.
— Minä en… en pitkään aikaan ole tavannut Petrušaa ja… en ansaitse oikeastaan tulla mainituksi hänen isäkseenkään, c'est le mot [se lienee oikea sana], minä… mutta miksi te jätitte hänet sinne?
— Jätinpähän vain… hän saapuu itse, - Kirillov koetti päästä kysyjästä rauhaan. Totisesti hän oli vihoissaan jostakin.
— Saapuu! Viimeinkin… minä… minä nähkääs en ole pitkään aikaan tavannut Petrušaa! — Stepan Trofimovitš oli kuin takertunut tähän lauseeseen. — Odottelen nyt poikaparkaani, jota vastaan… voi, jota vastaan olen syvästi rikkonut! Se on, tahdoin oikeastaan sanoa, että jättäessäni hänet silloin yksin Pietariin minä — sanalla sanoen, en pitänyt häntä minään erikoisuutena, quelque chose dans ce genre. [Tai jotakin sentapaista.] Poikanen, tiedättekö, oli hermostunut lapsi, hyvin tunteellinen ja… arka. Maata mennessään hän luki aina polvillaan iltarukouksensa ja teki ristinmerkin pielukseensa, koska pelkäsi öisin kuolevansa… je m'en souviens. Enfin, ei vähintäkään kauneudentajua, toisin sanoen ei mitään ylevää, vakavaa, ei pienintäkään niin sanoakseni tulevaisuuden aatteen itua… c'était comme un petit idiot. [Hän oli kuin pikku idiootti.] Muuten taisin hieman tässä unohtua puhelemaan… suokaa anteeksi… mutta te tapasitte minut sellaisena hetkenä…
— Tottako, että teki ristinmerkin pielukseenpa? — tiedusteli insinööri aivan erikoisen uteliaana.
— Ristinmerkin teki…
— Minä muuten vain, jatkakaa…
Stepan Trofimovitš katsahti kysyvästi Liputiniin.
— Oli hauskaa, että poikkesitte, mutta minä en ikävä kyllä… en voi tällä kertaa… Mutta saan ehkä kysyä, missä asutte?
— Jumalanilmestyksen kadulla, Filippovin talossa.