— Siis samassa talossa kuin Šatov, — huomautin tahtomattani.
— Siinä samassa, — huudahti Liputin, — Šatov asuu vain ylhäällä,
ullakkokerroksessa, mutta insinöörimme asuu alhaalla, kapteeni
Lebjadkinilla. Hän tuntee Šatovin, vieläpä Šatovin vaimonkin.
Ulkomailla hän oli tavannut tämän usein.
— Comment! Tiedättekö tosiaankin jotakin tuosta onnettomasta avioliitosta de ce pauvre ami ja tunnetteko tuon naisen? — huudahti Stepan Trofimovitš myötätuntoisesti, — te olette ensimmäinen ihminen, joka voisi tästä jotakin kertoa, koska tunnette asian niin läheltä, ja jos suinkin…
— Millaista pötyä, — insinööri tiuskaisi ja karahti tulipunaiseksi. — Liputin, te lisäilette! En ole nähnytkään Šatovin vaimoa, kerran vain kaukaa, enkä koskaan läheltä… Šatovin tunnen. Miksi te aina lisäilette kaikenlaista?
Kirillov käännähti rajusti sohvassa, sieppasi hattunsa, pani sitten sen taas entiselle paikalleen ja istuutui uudelleen samaten kuin oli istunutkin, sekä siirsi kuin otteluun vaatien mustat leimuavat silmänsä Stepan Trofimovitšiin. En parhaimmalla tahdollanikaan saattanut ymmärtää tuollaista omituista ärtyneisyyttä.
— Suokaa anteeksi, — huomautti Stepan Trofimovitš hienosti, — käsitän, että asia saattaa olla hyvinkin arka…
— Ei arkuudesta kysymys. Yksinkertaisesti häpeällinen juttu, enkä teitä tarkoittanut sanoilla "millaista pötyä", vaan Liputinia. Mitä hänen aina tarvitsee lisäillä. Suokaa anteeksi, jos luulitte, että tarkoitin teitä. Šatovin kyllä, mutta hänen vaimoansa en tunne ollenkaan, en ollenkaan!
— Ymmärrän, ymmärrän hyvin, ja jos kysäisinkin, niin vain siksi, että pidän tuosta ystäväparastamme, notre irascible ami, ja minua on aina huvittanut… Tämä mies on mielestäni liian jyrkästi kääntänyt selkänsä entisille, tosin ehkä liian nuorekkaan innokkaille, mutta kuitenkin sangen oikeaan suuntaan tähtääville mielipiteilleen. Ja nyt hän pauhaa notre sainte Russie'stamme sellaisia asioita, että tätä kaikkea ei voi käsittää muuten, kuin että hänen elimistönsä on murtunut, — en tahtoisi sanoa siitä muuta, — ja sen on varmasti aiheuttanut jokin hyvin tärisyttävä perhesuru ja kaikesta päättäen juuri hänen onneton avioliittonsa. Minä, joka olen tutkinut Venäjä-parkaani ja tunnen sen kuin kaksi sormeani, minä, joka Venäjän kansalle olen uhrannut koko elämäni, minä voin teille vakuuttaa, että hän ei tunne Venäjän kansaa, ja sitäpaitsi…
— En minäkään tunne ollenkaan Venäjän kansaa… ei ole aikaa tutkiakaan, — insinööri tiuskaisi taas jyrkästi ja käännähti sohvassa. Stepan Trofimovitš katkaisi puheensa.
— Kyllä hän tutkii, tutkii parhaillaan, — puuttui Liputin puheeseen, — hän on jo aloittanut tutkimuksensa ja kirjoittaa parhaillaan huvittavaa tutkielmaa niistä syistä, jotka ovat lisänneet itsemurhien lukumäärää Venäjällä, ja yleensä niistä syistä, jotka joko lisäävät tai vähentävät itsemurhien lukumäärää yhteiskunnassa. On tultu peräti ihmeellisiin tuloksiin!