Insinööri kävi levottomaksi.
— Tähän ei ole oikeutta, — hän murahti vihaisena, — en ollenkaan tutkielmaa. En rupea tyhmyyksiä. Kysäisin kahdenkesken, aivan sattumalta. Ei ole kysymyksessä tutkielma; sitä ei julkaista, eikä teillä ole oikeutta…
Liputin suorastaan nautti.
— Anteeksi, erehdyin ehkä nimittäessäni suurta kirjallista työtänne pikku tutkielmaksi. Hän tekee vain havaintoja, mutta ei koskettele ollenkaan kysymyksen ydintä tai, niin sanoakseni, sen moraalista puolta, oikeastaan hän kieltää kokonaan moraalin ja kannattaa tuota uusinta katsantotapaa, että ensin kaikki on hävitettävä maan tasalle lopullisten tarkoitusperien saavuttamiseksi. Hän sanoo myös vaativansa runsaasti satamiljoonaa päätä saadakseen terveen järjen Euroopassa vakaannutetuksi. Tarvitaan siis paljoa enemmän päitä kuin mitä viime maailmankongressissa oli vaatimassa rauhaa. Tässä suhteissa Aleksei Nilytš on päässyt kaikkia muita pitemmälle.
Insinööri kuunteli kalpeana ja halveksivasti hymyillen. Puolisen minuuttia oltiin vaiti.
— Tämä on typerää, Liputin, — sanoi herra Kirillov lopuksi arvokkaasti. — Mainitsin ohimennen jotakin, ja te sen noin. Oma asianne. Mutta teillä ei ole oikeutta, sillä en koskaan puhu kenellekään. Inhoan puhelemista. Jos on vakaumuksia, mikä on päivänselvää… mutta te teitte tyhmästi. En sellaisia kysymyksiä, jotka on jo ratkaistu. Inhoan keskustelua. En tahdo keskustella…
— Siinä te varmasti teette hyvin viisaasti. — Stepan Trofimovitš ei malttanut olla sanomatta sanaansa.
— Suokaa teiltä anteeksi, mutta en ole täällä kenellekään vihoissa. — jatkoi vieras nopeassa tahdissa ja innoissaan, — neljään vuoteen olen nähnyt vähän ihmisiä… Neljään vuoteen olen puhunut vähän, en ole koettanut tavata ketään, päämäärieni vuoksi, jotka eivät liikuta ketään, neljään vuoteen. Liputin on keksinyt ja nauraa. Ymmärrän enkä ole näkevinäni. En helposti loukkaannu, mutta harmittaa hänen vapaus puhua - ja jos en teille ajatuksiani, — hän lopetti äkkiä puheensa, katsahtaen lujasti vuorotellen meihin kuhunkin, — niin en sen vuoksi, että pelkäisin ilmiantavan; ei se ole sen vuoksi, olkaa hyvä, älkää ajatelko tässä suhteessa sellaista.
Tähän ei kenelläkään enää ollut mitään sanomista, me vain kaikki katsahdimme kerran toisiimme. Liputinkin unohti hörähtää nauruun.
—Hyvät herrat, olen pahoillani, — Stepan Trofimovitš nousi päättäväisenä sohvalta, — mutta en ole oikein terve ja tunnen sitäpaitsi, että olen hermostunut. Suonette anteeksi.