Vai niin! On lähdettävä, — herra Kirillov kavahti pystyyn siepaten lakkinsa, — hyvä, että sanoitte, olen hajamielinen.
Hän nousi ja käsi ojennettuna lähestyi avomielisen yksinkertaisesti
Stepan Trofimovitšia.
— Ikävää, että olitte sairas ja minä tulin.
— Toivon, että menestyisitte täällä, — vastasi Stepan Trofimovitš hyvänsuovan näköisenä, mutta ei kiirehtinyt liikoja puristaakseen ojennettua kättä. — Ymmärrän hyvin, että te, joka olette ollut niin kauan ulkomailla, olette karttanut tarkoituksellisesti ihmisiä ja — olette unohtanut Venäjän, katselette pakostakin meitä piintyneitä venäläisiä ihmetellen samoin kuin me teitä. Mais cela passera. [Mutta se on ohimenevää.] Eräs seikka minua kuitenkin ihmetyttää: te olette tullut tänne rakentamaan meille siltaa, vaikka edustattekin "hävityksen prinsiippiä". Tuskin ne uskovat tuon sillan rakentamista teidän huostaanne!
— Kuinka! Kuinka sanoitte… hyi, piru! — huudahti ällistynyt Kirillov ja naurahti äkkiä mitä iloisimmin ja lapsellisimmin. Hetkeksi hänen kasvonsa saivat suorastaan lapsen ilmeen, ja minusta näytti, että se ilme sopi hänelle. Liputin hieroi käsiään tyytyväisenä Stepan Trofimovitšin nokkelan huomautuksen vuoksi. Mutta minä ihmettelin itsekseni yhä vieläkin, miksi Stepan Trofimovitš oli niin säikähtänyt Liputinta ja miksi hän oli huudahtanut kuullessaan hänen tulevan: "olen hukassa".
V.
Me seisoimme kaikki jo kynnyksellä. Oli parhaillaan se hetki, jolloin talonväki ja vieraat vaihtavat vielä kerran pikimmiten mitä ystävällisimpiä sanoja erotakseen sen jälkeen onnellisesti.
— Hän murjottaa tänään siitä syystä, — singahdutti Liputin äkkiä jo huoneen kynnyksen yli astuttuaan ja aivan kuin ohimennen, — että hän äsken joutui riitaan kapteeni Lebjadkininin kanssa tämän sisaren vuoksi. Kapteeni Lebjadkinilla on tapana ruoskia joka päivä nagaikalla armasta sisarkaunotartaan, mielipuolta, oikein oikealla kasakan nagaikalla, aamuin illoin. Senpä vuoksi Aleksei Nilytš onkin nyt vuokrannut asunnon talon sivurakennuksesta päästäkseen tätä kuulemasta. No, ei sitten muuta kuin näkemiin.
— Sisartaan? Sairasta? Nagaikalla? — Stepan Trofimovitš huudahti kauhuissaan, aivan kuin häntä itseänsä olisi äkkiä sivallettu ruoskalla, — Minkälaista sisartaan? Kuka on Lebjadkin?
Äskeinen säikähdys uudistui samassa silmänräpäyksessä.