— Mitäpä hän minusta! Olenhan aina ensimmäisenä huutamassa, että hänellä on mitä terävin ja kehittynein äly, ja sainhan näin vakuuttaessa itse Varvara Petrovnankin eilen kokonaan rauhoittumaan. "Hänellä tosin on sellainen luonne", sanoin, "ettei ole hyvä mennä mitään edeltäkäsin takaamaan". Lebjadkin sanoi eilen aivan samaa: "Hänen luonteensa vuoksi", sanoi, "olen saanut kärsiä". Voi teitä, Stepan Trofimovitš. Hyvähän teidän on mahtailla: "juoruja ja vakoilua". Ja sen te sanoitte vasta saatuanne minulta kaiken urkituksi, vieläpä osoitettuanne mitä suurinta uteliaisuutta. Mutta kas, Varvara Petrovna, hän iski eilen kuin naulan päähän: "Teitä", sanoi, "tämä asia on koskenut henkilökohtaisesti, senvuoksi käännynkin juuri teidän puoleenne". — Eikö se voisi huvittaa minua jo sellaisenaankin? Tarvitaanko tähän enää mitään tarkoitusperiä! Koko kaupungin nähden nielaisin hänen ylhäisyytensä henkilökohtaisen loukkauksen, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. On kai minulla ainakin oikeus sanoa, että asia huvittaa minua muustakin syystä kuin vain pelkästä juoruamishalusta. Tänään hän puristaa ystävällisesti kättänne, mutta huomenna — ilman vähintäkään syytä — saatte palkaksi vieraanvaraisuudestanne korvapuustin kummallekin korvallenne, jos se taas sattuu häntä sillä kerralla huvittamaan. Ja näin tapahtuu koko kunniallisen seurapiiriimme läsnäollessa. Liiat ihrat sellaista saavat aikaan! Ja naiset, ne ovat aina tuollaisten puolella: perhoset ja urheat kukonpoikaset! Siivekkäät tilanomistajat, kuten muinaiset lemmenjumalat, aina valmiit murskaamaan sydämiä à la Petšorin![19] Hyvähän teidän on, Stepan Trofimovitš, piintyneen "vanhanpojan", puhella ja parjata minua hänen ylhäisyytensä vuoksi juorukelloksi. Mutta menisittepä itse naimisiin, koska vieläkin olette noin kekkeä, ottaisittepa nuoren ja sievän, niin ehkä tekin prinssiänne pelätessänne pistäisitte ovenne säppiin, ja omassa talossannekin teidän olisi pakko rakentaa suojavalleja häntä vastaan! Mutta maksaako siitä edes puhua. Jos tuo mlle Lebjadkina ei olisi kompurajalka, hullu, olisin minä, niin totta kuin Jumala on, taipuvainen uskomaan, että hän se juuri on tuo kenraalimme intohimojen uhri ja että tämän vuoksi kapteeni Lebjadkinin "perhekunnia", kuten hän itse sanoo, "on joutunut häpeään". Mutta tämähän on ristiriidassa hänen hienostuneen kauneusaistinsa kanssa. Vaikka toiselta puolen, hänenlaiselleenhan ei mikään merkitse mitään. Kelpaa mikä marja tahansa, kunhan se vain osuu hänen tielleen otollisena hetkenä. Te sanoitte, että minä muka juoruan. Olisinko minä maininnut tästä sanaakaan, jollei siitä jo koko kaupunki puhua pauhaisi. Minä vain kuuntelen ja myönnän: eihän myöntäminen ainakaan liene kiellettyä.
— Puhua pauhaisi… koko kaupunki… Mitä siellä sitten oikeastaan puhutaan?
— Kapteeni Lebjadkinhan se yksin siellä oikeastaan humalapäissään pauhailee, mutta eikö se nyt ole aivan samaa, kuin jos koko torikansa olisi äänessä? Olenko minä siihen syypää? Voinhan ainakin näin ystävieni kesken siitä mainita. Ymmärtääkseni olen täällä ystävieni parissa? — ja hän katsahti meihin kuhunkin vuorotellen mitä viattomimman näköisenä. — Kävi nimittäin sillä tavalla, että, ymmärrättehän, että hänen ylhäisyytensä oli kuulemma suvainnut lähettää Sveitsistä erään mitä hienoimmin kasvatetun nuoren neidin ja niin sanoakseni vaatimattoman orpotytön mukana, minulla on muuten kunnia tuntea hänet, kolmesataa ruplaa annettavaksi kapteeni Lebjadkinille. Mutta Lebjadkin saikin jonkin ajan kuluttua tietää, samaten eräältä hyvin hienosti sivistyneeltä henkilöltä ja siis myös sangen uskottavalta taholta, että olikin muka lähetetty tuhat ruplaa eikä kolmesataa… Nuori neito on siis pimittänyt seitsemänsataa ruplaa, Lebjadkin huutaa nyt, ja vähältä piti, että hän ei jo ruvennut vaatimaan saataviansa oikeuden teitä, ainakin hän niin on uhkaillut ja hölissyt niin, että koko kaupunki sen jo tietää…
— Tämä on alhaista, alhaista teiltä! — Insinööri hypähti äkkiä tuoliltaan.
— Mutta tehän itse olette juuri se sangen arvoisa henkilö, joka on Lebjadkinille vakuuttanut Nikolai Vsevolodovitšin nimessä, että rahoja oli tuhat ruplaa eikä kolmesataa. Kapteeni itse kertoi asian näin humalapäissään.
— Se… se on onneton väärinkäsitys. Joku on erehtynyt, ja siitä se…
Tämä on joutavaa puhetta, ja te ilkeämielisyydessänne…
— Minä ennen kaikkea tahtoisin uskoa, että tämä on joutavaa puhetta, ja kuuntelen sitä kirvelevin sydämin, sillä olipa asia miten hyvänsä, niin onhan sittenkin kysymys seitsemästäsadasta ruplasta, ja lisäksi juttuun on sekaantunut mitä kunniallisin perhetyttö, joka kaiken lisäksi on vielä nähtävästi ollut mitä läheisimmissä suhteissa Nikolai Vsevolodovitšiin. Eihän hänen ylhäisyydelleen merkitse paljoakaan saattaa häpeään kunniallinen perhetyttö tai saattaa huonoon huutoon toisen miehen aviovaimo, kuten hänen silloin minulle tekemänsä kepponen osoittaa! Ja kun sitten sattuu eksymään samalle tielle jaloudessaan suurenmoinen mies, niin hän saa tietenkin tehtäväkseen vain peittää kunniallisella nimellään toisen synnit. Niin kävi minullekin. Puhun vain itsestäni…
— Pidä varasi, Liputin! — Stepan Trofimovitš kalpeni ja kohosi nojatuolistaan…
— Älkää uskoko, älkää uskoko! Se on erehdys, se on varmasti erehdys, ja Lebjadkin on humalassa… — huudahteli insinööri äärettömän levottomana, — kaikki selviää, minä en jaksa… tämä on liian alhaista… riittää, riittää jo!
Hän juoksi ulos huoneesta.