Liputin levitti kätensä kuten syyttömästi syytetty.
— Juoruamista! Minäkö muka juoruan? Ehkä olen vakoilijakin? Hyvähän teidän, Aleksei Nilytš, on arvostella, kun pysyttelette itse aina syrjässä kaikesta. Mutta uskotteko, Stepan Trofimovitš, että kapteeni Lebjadkinia, tuota miestä, joka on tyhmä kuin… hävettää aivan sanoa, miten tyhmä hän on; meillähän on tähän sopiva mainio venäläinen vertaus… Häntäkin Nikolai Vsevolodovitš hänen sanojensa mukaan on loukannut, vaikka tuo mies siitä huolimatta kunnioittaa hänen terävää älyään. "Tämä mies saa minut toisinaan suorastaan hämmästymään: kaikkitietävä käärme" (hänen omia sanojansa). Silloin kysäisin myös häneltä (yhä vieläkin eilisen vaikutuksesta ja keskusteltuani ensin Aleksei Nilytšin kanssa): "Mitenkä te, kapteeni, luulette", sanoin, "onko tuo teidän kaikkitietävä käärmeenne hullu vai eikö?" — Ja uskottekohan, samassa hän hypähtää seisoalleen aivan kuin pahaa aavistamatta olisi saanut ruoskan iskun selkäänsä. "Niin se on", sanoi, "niin se on, mutta se ei sittenkään muuta asiaa…" — Mitä "asiaa" se ei muuttanut, sitä hän ei selittänyt. Ja samassa hän vaipui niin surullisiin mietiskelyihin, että humalakin hävisi äkkiä olemattomiin. Me istuimme silloin Filippovin teetuvassa. Ja vasta noin puolen tunnin kuluttua hän äkkiä iski nyrkkinsä pöytään: "Niin", sanoi, "ehkä hän tosiaankin on hullu, mutta se ei yhtään vaikuta asiaan", eikä taaskaan sanonut, mihin se ei vaikuttanut. Olen kertonut teille tietenkin vain keskustelumme ytimen, mutta ymmärrättehän ajatuksen: kysy siis keneltä hyvänsä, sellaiseltakin, jonka aivoissa tällainen ajatus ei ole koskaan ennen edes käväissyt, kaikki todistavat samaa: "Hullu on", sanovat, "tosin hän on erittäin viisas mies, mutta ehkä sittenkin hullu".
Stepan Trofimovitš istui syvissä mietteissä.
– Mistä Lebjadkin hänet niin tarkasti tuntee:
— Ettekö suvaitsisi kysyä sitä Aleksei Nilytšiltä, häneltä, joka äsken haukkui minua vakoojaksi. Minä olen vakoilija — enkä kuitenkaan sitä tiedä, mutta Aleksei Nilytš tuntee koko jutun ydintään myöten, vaikka suvaitseekin olla vaiti:
— En mitään, vähän ainoastaan, — vastasi insinööri yhtä ärtyneesti kuin äskenkin. — Juotatte Lebjadkinin sikahumalaan urkkiaksenne. Minutkin toitte tänne vain saadaksenne tietää ja pakottaaksenne puhumaan. Siis olette vakoilija!
— En minä ole häntä juottanut, eikä hän salaisuuksineen päivineen ole sen arvoinenkaan, että häntä kannattaisi juottaa, sen verran minä hänestä välitän, en vain tiedä, miten itse suhtaudutte häneen. Itsehän tuo sirottelee rahojaan kaikkialle, vaikka pari viikkoa sitten kävi vielä pyytelemässä minultakin lainaksi viittätoista kopeekkaa. Hän se on juottanut minua samppanjalla enkä minä häntä. Mutta tehän annoitte minulle oivallisen neuvon. Jos minun tosiaankin on jostakin päästävä selville, niin juotan hänet humalaan ja saankin ehkä selon… kaikista pikku salaisuuksistanne, — Liputin ärähti ilkeän kostonhimoisesti.
Stepan Trofimovitš katseli hämmästyneenä molempia riitatovereita. Kumpainenkin ilmiantoi toisensa kainostelematta läsnäolijoita. Ajattelin, että Liputin oli ehkä luonutkin Aleksei Nilytšin muassaan vain saadakseen hänet kolmannen henkilön avulla toivottuun keskusteluun, — se oli hänen lempimanöövereitään.
— Aleksei Nilytš tuntee Nikolai Vsevolodovitšin liiankin hyvin, — hän jatkoi ärtyisästi, — mutta pitää sen salassa. Ja mitä tulee kapteeni Lebjadkiniin, niin hän tunsi Nikolai Vsevolodovitšin jo aikaisemmin kuin kukaan muu meistä, jo Pietarissa, viisi, kuusi vuotta sitten, noina niin sanoakseni Nikolai Vsevolodovitšin elämän "hämärinä aikoina", jolloin hän vielä ei edes aikonut onnellistuttaa meitä käynnillään. Prinssimme oli luvalla sanoen silloin Pietarissa valinnut itselleen hieman omituisen tuttavapiirin. Silloin hän lienee tutustunut Aleksei Nilytšiinkin.
— Pitäkää varanne, Liputin, Nikolai Vsevolodovitš on luvannut saapua tänne pian itse, ja hänen kanssaan ei ole leikittelemistä.