VI.
— Toissa päivänä tuli äkkiä luokseni heidän sanantuojansa: huomenna kahdentoista ajoissa pyydettiin muka tulemaan sinne. Voittekohan kuvitella? Jätin työni kesken ja täsmälleen puolenpäivän aikaan soitan ovikelloa. Minut viedään vierashuoneeseen. Odotan minuutin verran, hän saapuu. Istuttaa minut aivan itseänsä vastapäätä. Istun, en usko silmiäni enkä korviani, tiedättehän, miten halveksivasti hän kohteli minua aina ennen. Käy suoraan asiaan, niin kuin hänen tapansa on. "Muistattehan", — sanoo, — "miten Nikolai Vsevolodovitš neljä vuotta sitten sairaana ollessaan teki täällä pari omituista kepposta, niin että koko kaupunki joutui hämilleen, kunnes kaikki vihdoin selvisi. Eräs niistä kepposista koski suorastaan teitä. Kävihän Nikolai Vsevolodovitš parannuttuaan pyynnöstäni teidänkin luonanne. Tiedän myös, että hän jo aikaisemminkin oli kanssanne jonkin verran keskustellut. Sanokaa vilpittömästi ja suoraan, mitä te (siinä kohden Varvara Petrovna hetken tapaili oikeata sanaa) — millainen Nikolai Vsevolodovitš oli silloin mielestänne… Mitä te yleensä hänestä ajattelitte… millaisen käsityksen olitte hänestä muodostanut ja… mitä ajattelette nyt?…" Tässä hän hämillään vaikeni kokonaan, oli vaiti kokonaisen minuutin ja punastui äkkiä. Minä säikähdin. Sitten hän alkoi taas — eikä suinkaan liikuttavalla äänellä, ei, sehän ei hänelle sopisikaan, vaan hyvin arvokkaana hän jatkoi: "Tahdon", hän sanoi, "tahdon, että ymmärtäisitte minut täydellisesti ja oikein", niin sanoi. "Olen lähettänyt hakemaan teitä sen vuoksi, että pidän teitä tarkkanäköisenä ja älykkäänä miehenä, joka pystyy tekemään oikeita havaintoja". (Siinäpä vasta kohteliaisuuksia kerrakseen!) "Te ymmärrätte myös", — niin hän sanoi, "että kanssanne puhuu äiti… Nikolai Vsevolodovitšin elämä on ollut hyvin onnetonta, ja siinä on ollut monenlaisia mullistuksia. Tämähän on voinut vaikuttaa hänen järkeensäkin. En tietenkään puhu mielenvikaisuudesta, sitähän se ei voi olla!" (Ujon ylpeänä hän toi tämän esille.) "Mutta sellainenhan aina jättää jälkeensä ihmisiin jotakin omituista, erikoisia ajatustapoja, taipumusta eräänlaisiin omituisiin katsantotapoihin." (Kaikki nämä ovat hänen sanojansa, ja olin aivan ihmeissäni, Stepan Trofimovitš, miten varmasti Varvara Petrovna kykenee asiansa esittämään! Erinomaisen viisas nainen!) "Ainakin minä itse olen hänessä ollut huomaavinani", hän sanoi, "eräänlaista alituista levottomuutta ja eräänlaisia omituisia taipumuksia. Mutta minä olen äiti, kun te taas olette syrjäinen henkilö ja voitte siis, älykäs kun sitäpaitsi olette, muodostaa oman ulkokohtaisen käsityksenne. Rukoilen teitä (niin sanoi kuin sanoikin: rukoilen), sanokaa minulle koko totuus, aivan koristelemattomana, ja jos te sitäpaitsi lupaatte, että ette koskaan unohda minun puhuneen kanssanne salaisesti, niin voitte luottaa täydellisesti siihen, että aina olen valmis osoittamaan teille mahdollisimman suurta kiitollisuuttani." — Mitäs tästä sanotte!
— Te… te olette saanut minut niin kiihdyksiin… — Stepan Trofimovitš soperteli, — … etten jaksa uskoa…
— Niin, mutta huomatkaa, huomatkaa, — Liputin jatkoi aivan kuin ei olisi kuullutkaan Stepan Trofimovitšin sanoja, — miten hermostunut ja levoton hän mahtaakaan olla, koskapa suvaitsee armossaan alentua tämmöisen miehen tasalle ja tekee kysymyksiä, joita hänen itsensä on pyydettävä salaamaan. Mitä tämä oikeastaan on? Eiköhän vain ole saapunut joitakin onnettomia tietoja Nikolai Vsevolodovitšista?
— En tiedä… tuskin on tullut tietoja… en ole tavannut moneen päivään, mutta sen minä… sen minä teille… — Stepan Trofimovitš puhua tohisi katkonaisesti, tuskin jaksaen enää hallita ajatuksiansa, — sen minä teille sanon, Liputin, että jos teitä kerran on pyydetty pitämään tätä salassa, ja te nyt kaikkien kuullen…
— Salassa, salassa! Jumala minua rangaiskoon, jos minä missään… Mutta jos minä täällä… niin onko se nyt niin vaarallista? Omia ihmisiähän tässä kaikki ollaan, Aleksei Nilytš mukaanluettuna.
— En ole läheskään samaa mieltä; epäilemättä me kolme osaamme kyllä säilyttää tämän salaisuutena, sehän on selvää, mutta teitä, neljättä, teitä minä pelkään enkä luota teihin hivenen vertaa!
— Mitä te oikein tarkoitatte? Minuahan asia lähinnä koskee, minullehan on luvattu ikuista kiitollisuutta! Tahdoin vielä nimenomaan tämän yhteydessä mainita erään omituisen, tai paremminkin sanoen, psykologisesti mielenkiintoisen seikan. Eilen illalla Varvara Petrovnan keskustelun vaikutuksesta (ymmärrättehän itsekin, millaisen vaikutuksen tuo keskustelu teki minuun) kysäisin Aleksei Nilytšilta noin vain ilman muuta: "Te", sanoin, "olette usein tavannut Nikolai Vsevolodovitšin sekä ulkomailla että Pietarissa. Mitä mieltä te olette hänestä, hänen järjestään ja hänen henkisistä kyvyistään?" — Silloin hän vastaa minulle tapansa mukaan lakonisesti, että: "Nikolai Vsevolodovitš on hyvin hienoälyinen ja aivan tervejärkinen ihminen." — "Mutta ettekö koskaan ole vuosien kuluessa", sanon, "huomannut eräänlaisia mielipiteiden äkillisiä vaihteluja tai omituista ajattelutapaa tai ainakin jonkinlaista, niin sanoakseni, mielenvikaisuutta?" Sanalla sanoen, toistin Varvara Petrovnan oman kysymyksen. Voitteko ajatella! Aleksei Nilytš hetken mietittyään rypistää aivan kuten nytkin kulmiansa ja sanoa tokaisee: "Joskus näytti siltä, kuin hänessä olisi ollut jotakin omituista." — Huomatkaa, jos Aleksei Nilytšistäkin kerran jokin asia alkaa tuntua omituiselta, niin mitähän siinä todellisuudessa silloin oikein onkaan. Vai mitä?
— Onko tuo totta? — Stepan Trofimovitš kääntyi Aleksei Nilytšin puoleen.
— En tahtoisi puhuakaan siitä, — vastasi Aleksei Nilytš äkkiä kohottaen päätään, niin että silmät välähtivät, — tahdon väittää, teillä ei ole oikeutta, Liputin. Tässä tapauksessa ei oikeutta viitata minuun. En ole mielipidettäni kaikessaan ilmaissut. Vaikka tunnenkin Pietarin ajoilta, niin siitä on kauan, ja vaikka äsken tapasinkin, niin tunnen Nikolai Stavroginia vähän. Pyydän jättämään minut rauhaan… ja kaikki tämä muistuttaa juoruamista.