— Oletteko tullut hulluksi! — Stepan Trofimovitš sai tuskin soperretuksi ja joutui sitten äkkiä aivan pois suunniltaan.
— Liputin, tiedätte varsin hyvin itsekin, että tulitte tänne vain kertoaksenne minulle jonkin tuontapaisen inhoittavan uutisen ja… ehkäpä jotakin vielä pahempaa!
Samassa muistin hänen arvelleen Liputinin tuntevan koko meidän yhteisen salaisuutemme ei ainoastaan paremmin kuin me itse sen tiesimme, vaan lisäksi vielä jotakin muuta, jota me ehkä koskaan emme olisi saaneetkaan tietää.
— Mutta Stepan Trofimovitš! — Liputin oli muka hyvinkin säikähtynyt. —
Enhän minä…
— Olkaa vaiti ja antakaa tulla kaikki! Pyydän teitäkin, herra Kirillov, mitä hartaimmin, olkaa tekin läsnä, pyydän, istukaa, ja te, Liputin, voitte alkaa muitta mutkitta, aivan suoraan… niinkuin asia on!
— Jos olisin aavistanut, että te noin kiihoitutte tästä, en olisi maininnutkaan koko asiasta… Mutta olin varma siitä, että Varvara Petrovna itse jo on teille kaiken kertonut!
— Se on valhetta, ette te niin ajatellut! Alkakaa, alkakaahan toki, kun teitä kerran käsketään puhumaan!
— Mutta olkaapa hyvä ja istahtakaa tekin, sillä jos minä istun ja te rupeatte noin kiihoittuneena juoksentelemaan… edestakaisin tuossa edessäni, niin… puhe ei oikein suju.
Stepan Trofimovitš hillitsi itsensä ja istahti arvokkaasti nojatuoliinsa. Insinööri loi katseensa pahantuulisena maahan. Liputin suorastaan nautti tarkastellessaan meitä.
— Mistä oikein alkaisin… nolostuin aivan.