— Lörpöttelette paljon, Liputin, — murahti puhuteltu vihaisesti.
— Salaisuuksia ja taas salaisuuksia! Mistä lähtien teillä on niitä alkanut olla sellaiset määrät! — huudahti Stepan Trofimovitš voimatta enää hillitä itseään.
Insinöörin otsa vetäytyi kurttuun, - hän punastui ja kohauttaen olkapäitään poistui huoneesta.
— Kerrankin Aleksei Nilytš oli siepannut hänen kädestänsä ruoskan, taittanut sen säpäleiksi ja heittänyt ulos ikkunasta, niin olivat riidelleet, — Liputin lisäsi.
— Miksikä lörpöttelette, Liputin, tuo on typerää, miksi? — Aleksei
Nilytš kääntyi taas samassa Liputinin puoleen.
— Miksi salaisimme turhasta vaatimattomuudesta sielumme jaloimpia värähtelyjä, — teidän sielustanne puhun, en omastani.
— Miten typerää… ja tarpeetonta… Lebjadkin on hölmö ja tyhjänpäiväinen, ei kelpaa työhömme ja… onpa vaarallinenkin. Miksi te aina lörpöttelette? Lähden kotiin.
— Miten harmillista, — huudahti Liputin julkeasti hymyillen, — olisin vielä kertonut teille, Stepan Trofimovitš, erään huvittavan jutun. Siinä tarkoituksessahan minä tänne oikeastaan lähdinkin, mutta ehkäpä te olette ennättänyt sen jo kuullakin. Mutta jääköön toiseen kertaan. Aleksei Nilytšin on kiire… Näkemiin! Varvara Petrovnalle minä vasta toissa päivänä oikein nauroin, lähetti näet varta vasten minua hakemaan. Nauroin ihan kuollakseni, niin koko asia minua huvitti. Näkemiin!
Mutta silloin Stepan Trofimovitš suorastaan tarrautui häneen kiinni, sieppasi häntä olkapäistä ja pakotti hänet täyskäännöksellä takaisin huoneeseen ja istutti hänet tuolille. Liputin aivan säikähti.
— No, eikö minua sitten vielä naurattaisi, — hän alkoi itse varovaisesti tarkastellen tuoliltaan Stepan Trofimovitšia, — kutsutti minut luokseen ja kysyi "salaisesti" mielipidettäni, onko Nikolai Vsevolodovitš mielestäni täysijärkinen vai eikö. Eikö tämä ole ihmeellistä?