— En Dieu! En dieu, qui est là haut et qui est si grand et si bon? Huomaatteko, että osaan vieläkin luentonne ulkoa. Mavriki Nikolajevitš, ette voi kuvitellakaan, miten hän sai minut uskomaan en Dieu, qui est si grand el si bon! Ja muistatteko kertomustanne siitä, miten Kolumbus löysi Amerikan ja miten kaikki äkkiä huudahtivat: maata! maata! Hoitajani, Aljona Frolovna, kertoi, että minä muka öisinkin sen jälkeen aina olin houraillut ja huudahdellut unissani: maata, maata! Ja muistatteko, kun kerroitte minulle prinssi Hamletista? Muistatteko, miten kuvasitte minulle köyhien emigranttien kuljetusta Euroopasta Amerikkaan? Eihän se ollut ollenkaan totta, sain myöhemmin asiasta selon, mutta ette usko, Mavriki Nikolajevitš, miten kauniisti hän valehteli, hänen valheensa oli totuutta parempi! Miksi te tuolla tavoin tarkastelette Mavriki Nikolajevitšia? Hän on kaikkien parhain ja uskollisin ihminen maapallollamme, ja teidän on opittava rakastamaan häntä samoin kuin minuakin! E fait tout ce que je veux. [Hän tekee kaiken, mitä minä tahdon.] Kyyhkykulta, Stepan Trofimovitš, olette varmasti taas onneton, koskapa keskellä katua huutelette: mistä löytäisin viihdyttäjän? Olettehan onneton, eikö totta? Eikö totta?
— Olen taas onnellinen.
— Tätikö on ollut paha, — Lizaveta Nikolajevna jatkoi kuuntelematta Stepan Trofimovitšia, — tuo aina ilkeä, epäoikeudenmukainen, mutta kuitenkin ikuisesti armas tätimme? Muistatteko, miten te usein heittäydyitte kaulaani puistossamme ja minä lohdutin teitä, taisinpa itkeäkin, mutta älkää nyt suinkaan pelästykö Mavriki Nikolajevitšia; hän on jo kauan tietänyt kaiken, mikä koskee teitä, ja hänen olkapäähänsä nojaten te saatte itkeä niin paljon kuin vain haluatte. Hän on seisova lujana kuinka kauan tahansa… Mutta kohottakaapa hattuanne, ottakaa se kokonaan pois hetkiseksi, nouskaahan varpaillenne, suutelen teitä otsalle, aivan kuten silloinkin, kun hyvästelimme erotessamme. Katsokaahan, tuolta ikkunasta kurkistelee joku teidän ihailijanne… No, lähemmäksi, lähemmäksi! Hyvä Jumala, miten hän on käynyt harmaaksi!
Ja satulastaan kurkoitellen hän suuteli Stepan Trofimovitšin otsaa.
— Ja nyt sitten teidän luoksenne kotiin! Tiedän missä asutte. Heti paikalla, tuossa tuokiossa olen luonanne. Minä tulen ensin teidän luoksenne, te niskoittelija, ja sitten raahaan teidät muassani meille koko päiväksi. Menkää jo, valmistautukaa vastaanottamaan minua.
Ja näin sanoen hän ratsasti seuralaisineen tiehensä.
— Dieu, Dieu! — Stepan Trofimovitš huudahteli, — enfin une minute de bonheur! [Vihdoinkin onnen hetki.]
Tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun Lizaveta Nikolajevna jo tuli
Mavriki Nikolajevitšin saattamana Stepan Trofimovitšin luo.
— Vous et le bonheur, vous arrivez en même temps! [Te ja onni saavutte samaan aikaan.] — Stepan Trofimovitš nousi heitä vastaan.
— Kas tässä on teille kukkia. Olin äsken juuri mme Chevalier'n luona. Häneltä saa tästä lähtein aina kukkia nimipäiviksi koko talven. Ja kas tässä on Mavriki Nikolajevitš, tutustukaa häneenkin. Oikeastaan aioin tuoda teille kakun kukkien asemesta, mutta Mavriki Nikolajevitš väitti, että se ei muka olisi ollut oikein venäläistä.