Mavriki Nikolajevitš oli tykistökapteeni, noin kolmenneljättävuotias, pitkähkö herra, ulkonäöltään kaikin puolin kaunis ja moitteeton. Kasvojen ilme ainakin heti ensi katsannolta oli arvokkaan ankara. Todellisuudessa hän oli kuitenkin herttaisen hyvä, minkä kuka tahansa saattoi aavistaa jo ensi hetkestä jouduttuaan vaikkapa vain kerrankin hänen kanssaan kosketuksiin. Hän oli vaitelias, kylmän pidättyvä eikä kovin kärkäs tarjoamaan kenellekään ystävyyttään. Väittivätpä jotkut niinkin, että hän olisi ollut typeränpuoleinen, mutta se arvostelu ei ollut varmastikaan aivan oikeudenmukainen.
En rupea kuvailemaan Lizaveta Nikolajevnan kauneutta. Olihan koko kaupunkimme ylistellyt sitä jo edeltäkäsin, vaikka kaikki naisemme eivät tosin sittenkään olleet asiasta aivan samaa mieltä. Olipa sellaisiakin, jotka suorastaan vihasivat Lizaveta Nikolajevnaa sen vuoksi, että tämä on muka ylpeä. Drozdovit eivät vieläkään olleet aloittaneet vieraskäyntejään, ja tämähän oli tietysti loukkaavaa siitäkin huolimatta, että viivästykseen oli syynä Praskovja Petrovnan sairastelu. Toinen syy vihamielisyyteen oli se, että Lizaveta Nikolajevna oli kuvernöörinrouvan sukulainen, ja kolmas se, että hän ratsasteli joka päivä. Meillä ei vielä näihin asti oltu koskaan nähty naista ratsain. On siis pidettävä varsin luonnollisena koko kaupunkimme loukkaantumista siitä, että Lizaveta Nikolajevna suvaitsi joka päivä ratsastella, missä häntä milloinkin halutti, vaikka ei ollut käynyt vielä edes tavanmukaisilla vieraskäynneillä. Muuten oli tunnettua, että hän ratsasti lääkärin määräyksestä. Mutta sehän se juuri antoikin aihetta mitä ilkeämielisimpiin viittailuihin. Hän oli todella sairas. Sen saattoi huomata jo heti ensi näkemältä — häntä vaivasi sairaalloinen hermostuneisuus, alituinen levottomuus! Voi! Tuolla raukalla oli omat kärsimyksensä, se kyllä myöhemmin ymmärrettiin. Entistä muistellen en enää tahtoisi sanoa, että hän olisi ollut kaunotar, kuten minusta silloin näytti. Ehkäpä hän oli suorastaan rumakin. Hän oli pitkä, hoikka, mutta joustava ja voimakas, kasvojen piirteet melkeinpä huomiota herättävän epäsäännölliset. Hänen silmänsä olivat päässä kuin kalmukilla, hieman vinottain. Hän oli kalpea, poskiluut pistivät selvästi esiin, ja posket olivat laihat, iho tumma. Mutta sittenkin hänen piirteissään oli jotakin, mikä viehätti ja veti puoleensa! Ihmeellinen taikavoima asui hänen tummien silmiensä palavassa katseessa, hän oli "valloittajaksi syntynyt sekä luotu valloittamaan"! Hän lienee todellakin ollut ylpeä, ehkäpä nenäkäskin, mutta siitä en ole aivan varma, lieneekö hän osannut olla myös hyvä. Sen vain tiedän varmasti, että hän ainakin olisi tahtonut olla hyvä ja teki parhaansa yrittäessään taivuttaa itseään hyväksi. Tämä luonne oli varmasti täynnä mitä jaloimpia pyrkimyksiä ja mitä rehellisimpiä aikomuksia. Mutta kaikki tämä oli hänessä vielä kaaoksena, alituisessa levottomassa kiehumistilassa, kuitenkin alituisesti tasapintaa tavoitellen. Ehkäpä hän asetti itselleen liiankin ankaria vaatimuksia jaksamatta kuitenkaan koskaan niitä toteuttaa.
Hän istahti sohvalle silmäillen huonetta.
— Miksi minä tällaisina hetkinä tunnen olevani niin surullinen, arvatkaapa, herra oppinut? Kuvittelin aina, että tulisin niin hirveän iloiseksi, kun saisin nähdä teidät, ja muistaisin silloin kaiken entisen, mutta en olekaan oikein iloinen, huolimatta siitä, että yhä pidän teistä… Hyvä Jumala, tuollahan on minun kuvanikin! Antakaa se tänne, muistan sen, muistan!
Erinomaisen hyvä miniatyyri, akvarellimaalaus kaksitoistavuotiaasta Lizasta, oli lähetetty Pietarista Stepan Trofimovitšille jo kymmenen vuotta sitten. Siitä lähtien kuva oli ollut hänen seinällään.
— Olinko tosiaankin noin sievä lapsena? Ovatko nuo minun kasvoni?
Hän nauroi kuva kädessään ja katsahti peiliin.
— Ottakaa, ottakaa tämä kiireesti! — hän huudahti ojentaen kuvansa. — Älkää ripustako sitä seinälle. Jälkeenpäin… sitten, en halua sitä katsella. — Hän istahti taas sohvaan. — Kun yksi elämä oli ohi, alkoi toinen, sitten loppui se ja alkoi kolmas, ja niin loppumatta. Päät tasoitellaan, leikataan poikki aivan kuin saksilla. Näettehän, miten hyvin osaan ladella vanhoja totuuksia, mutta tottahan tämä on kaikki!
Naurahtaen hän katsahti minuun. Hän oli vilkaissut minuun jo useamman kerran, mutta Stepan Trofimovitš oli hämmennyksissään unohtanut kokonaan luvanneensa esitellä minut Lizaveta Nikolajevnalle.
— Miksikä minun kuvani riippuu tikarien alla? Ja minkä vuoksi teillä oikeastaan on noin paljon tikareja ja miekkoja?