Stepan Trofimovitšin huoneen seinällä riippui tosiaankin kaksi turkkilaista tikaria, ristissä toistensa yli, ja niiden alla oli oikea tserkessiläismiekka. Kysyessään näin Lizaveta Nikolajevna katsahti suoraan minuun, niin että olin vähällä hänelle vastata, mutta ymmärsin kuitenkin olla vaiti. Stepan Trofimovitš älysi vihdoinkin esitellä meidät toisillemme.
— Tunnen, tunnen jo hänet, — Lizaveta Nikolajevna sanoi. — Äitini on kuullut teistä paljon. Tutustukaa tekin Mavriki Nikolajevitš. Teistä on minulla hieman koomillinen käsitys, tehän olette Stepan Trofimovitšin uskottu, eikö totta?
Minä punastuin.
— Voi, suokaa anteeksi, enhän suinkaan tahtonut sanoa, että te olisitte koomillinen, en suinkaan… (Hän punastui ja joutui hämilleen.) Eihän muuten ole mitään hävettävää siinä, että olette kunnon mies. Mutta meidän on jo aika lähteä, Mavriki Nikolajevitš; Stepan Trofimovitš, muistakaa, puolen tunnin kuluttua teidän on oltava meillä. Voi hyvä Jumala, kuinka paljon meillä onkaan keskenämme puhumista! Nyt olen minä teidän uskottunne, ja muistakaa, kertokaa minulle varmasti kaikki, aivan kaikki, ymmärrättehän?
Stepan Trofimovitš säikähti.
— Ei teidän tarvitse kainostella Mavriki Nikolajevitšia, hän tietää jo kaiken!
— Mitä hän sitten tietää?
— Mitä te nyt tuolla tavalla! — huudahti Lizaveta Nikolajevna hämmästyneenä, — ihanhan te taidatte tosissanne salata jotakin? En tahtonut ensin ollenkaan uskoa. Dašaakin pidetään piilossa. Täti ei äsken päästänyt minua Dašan luo, sanoi, että hänen päänsä oli muka kipeä.
— Niin mutta… mistä te saitte tietää?
— Hyvä Jumala, sieltä, mistä muutkin. Ei siihen tarvita suurtakaan oveluutta.