— Mon ami, olen kokonaan kadottanut langan… Lise… rakastan ja kunnioitan tuota enkeliä aivan kuten ennenkin, aivan kuten ennen, mutta sittenkin tuntuu minusta, kuin he olisivat kutsuneet minut luokseen vain saadakseen minulta jotakin urkituksi; aivan suoraan sanoen: lypsääkseen minut tyhjiin ja sitten, mene Jumalan nimeen, minne suinkin itse haluat… Niin se on.

— Kuinka ette häpeä! — en malttanut olla huudahtamatta.

— Ystävä kallis, olen nyt aivan yksin maailmassa. Enfin c'est ridicule. Ajatelkaahan, nekin siellä olivat jo salaisuuksilla kyllästetyt. Hyökkäsivät kimppuuni kuin mitkäkin, tiedustelivat nenistä ja korvista ja vielä muistakin, jonkinlaisista pietarilaisista salaisuuksista. Vasta täällä olivat he saaneet tietää niistä Nicolas'n kepposista, joilla tämä suvaitsi ilahduttaa meitä täällä neljä vuotta sitten. "Te olitte täällä, te näitte kaiken, onko totta, että hän on hullu?" Ja mistä ne oikein saivat sen ajatuksen, en ymmärrä. Minkä vuoksi Praskovja tahtoo välttämättä, että Nicolas olisi hullu? Sillä sitä tuo nainen tahtoo, tahtoo kuin tahtookin! Ce Maurice, vai miten tuo hänen nimensä nyt olikaan, Mavriki Nikolajevitš, brave homme tout de même [kunnon mies kuitenkin], mutta hänen hyväksensäköhän tuo nainen… ja sen jälkeen kuin hän itse kirjoitti Pariisista pauvre amie'llemme… Enfin, tämä Praskovja, kuten cette chère amie'mme häntä nimittää, on aivan täsmälleen Gogoljin kuolematon rouva Laatikkoinen,[21] mutta ilkeä Laatikkoinen, riidanhaluinen Laatikkoinen, hyvin suurennetussa muodossa.

— Mutta siitähän tulee silloin jo arkku, vieläpä suuren suuri.

— No, pienennetty Laatikkoinen sitten, samantekevää, mutta älkää keskeyttäkö minua, muutenkin pääni jo menee aivan pyörälle. Kaikki ne siellä syljeskelivät, paitsi Lise, joka yhä vielä sanoo: "Täti, täti", mutta Lise viekastelee, ja siinä on myös jotakin muuta. Salaisuuksia. Mutta äitimuorinsa kanssa hän on riidassa. Celle pauvre täti, joka todella on despootti… ja sitten vielä tuo kuvernöörinrouva, seurapiirimme myötätunnon menettäminen ja Karmazinovin laiminlyönti. Ja sitten aletaan yht'äkkiä puhua tuosta mielenvikaisuudesta, ce Lipouline, ce que je ne comprends pas… [jota minä en ymmärrä…], kerrotaan, että pauvre amie on jo muka haudellut päätään etikkakääreillä ja me tässä teidän kanssanne emme suo hänelle hetkenkään rauhaa, me tässä saisimme hieman hävetä valittelujamme ja kirjeitämme. Miten olen saattanutkaan noin kiusata häntä ja vielä noin kriitillisenä hetkenä! Je suis un ingral! [Olen kiittämätön!] Voitteko kuvitella. Palatessani näin pöydälläni kirjeen, lukekaa, lukekaa! Miten epähieno olen ollut!

Hän ojensi minulle äsken saamansa Varvara Petrovnan kirjeen. Varvara Petrovnaa oli nähtävästi alkanut kaduttaa aamullinen: "Istukaa kotona!" Kirje oli kohtelias, mutta lyhyt ja varma. Ylihuomenna, sunnuntaina, hän pyysi Stepan Trofimovitšia tulemaan luokseen täsmälleen kahdeltatoista ja kehoitti häntä tuomaan muassaan myös jonkun ystävistään (sulkumerkkien välissä oli mainittu minun nimeni). Omasta puolestaan hän lupasi kutsua Šatovin, koska tämä oli Darja Pavlovnan veli. "Veljeltä saatte lopullisen vastauksen, riittääkö se teille? Tätä muodollisuuttako te niin kiihkeästi olette tavoitellut?" —

— Huomaatteko tuon ärtyisän loppulauseen "muodollisuudesta"! Raukka, raukka, elämäntoverini! Onhan totta, että tämä näin äkillinen kohtaloni ratkaisu on masentanut minut… Tähän asti minulla sentään yhä oli toivoa, mutta nyt lout est dii, tiedän, että kaikki on lopussa, c'est terrible (kauheata). Voi, jos tuo sunnuntai ei tulisi koskaan ja kaikki olisi kuten ennenkin. Te kävisitte luonani, ja minä täällä…

— Nuo Liputinin törkeydet ja juorut, ne ne ovat saaneet teidät pois raiteiltanne.

— Ystäväni, ystävän sormellanne te taas satutitte suoraan toisen kipeään kohtaan. Ystävän sormet ovat yleensä säälimättömät ja joskus ajattelemattomatkin, pardon, mutta olin tosiaankin jo vähällä unohtaa kaikki nuo törkeydet, s.o. en suinkaan ole niitä unohtanut, mutta hölmö kun olen, koetin koko ajan Lise'in luona ollessani teeskennellä olevani onnellinen ja vakuutin itselleni, että olen tosiaankin onnellinen. Mutta nyt… mutta nyt minä tuosta jalosta, humaanisesta, alhaisia vikojani mitä kärsivällisimmin kohtelevasta naisesta, — hän ei tosin aina ole ollut kärsivällinen, se on totta, mutta entä minä itse sitten, tyhjänpäiväisine ja alhaisine luonteineni! Olenhan oikullinen kuin lapsi, täynnä lapsen egoismia, mutta ei ole minussa enää lapsen viattomuutta. Kaksikymmentä vuotta hän on minua vaalinut kuten lapsenpiika, celle pauvre täti, kuten Lise häntä sievästi nimittää. Ja yht'äkkiä, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, lasta alkaakin haluttaa päästä tuota pikaa naimisiin, naita ja naita minut, kirje kirjeen perästä, silloin kun hänen päänsä on parhaillaan etikassa ja… ja siinä sitä nyt ollaan, sunnuntaina olen nainut mies, leikki on tästä kaukana… Itsehän sitä kärtin, ja minkä vuoksi minä noita kirjeitäkin oikein kirjoittelin? Niin! Unohdin aivan. Lise kunnioittaa suuresti Darja Pavlovnaa, niin hän ainakin itse väittää. Hän sanoi: "c'est un ange [hän on enkeli], mutta hyvin itseensä sulkeutunut". Kumpainenkin suositteli muuten häntä, Praskovjakin. Mutta eihän Praskovja taitanutkaan suositella. Voi miten paljon katkerata myrkkyä on suljettu siihen Laatikkoiseen! Eikä Lise'kään oikeastaan ole koko asian puolella. "Miksi menisitte naimisiin, eikö teillä ole jo tarpeeksi omasta varastannekin oppineen miehen nautintoja!" Hän nauroi. Mutta suon hänen naurunsa hänelle anteeksi. Hänenkin sydämensä on rikkiraastettu. "Mutta sehän on totta", sanoivat, "ettehän te tule toimeen naisetta. Kun huonovointinne alkaa, hän peittelee teitä", tai jotakin sellaista… Ma foi, itsekin tässä teidän kanssanne istuessani ajattelen samoin. Sallimus lähettää minulle myrskyisen eloni iltapuhteiksi naisen, joka peittelee minua tai niinkuin sanottu… enfin, mitä nyt taloudessa kulloinkin vain tarvitaan. Katsokaahan, miten roskaista täällä on, kaikki hujan hajan, pyysin siistimään äsken, kirjakin oli lattialla. La pauvre amie on aina niin vihoissaan siitä, että täällä on vähän epäsiistiä… Voi, ei kajahtele täällä enää hänen äänensä! Vingt ans! [Kaksikymmentä vuotta!] Ja tiedättekö, — ne ovat saaneet nimettömiä kirjeitä, Nicolas on muka myynyt maatilansa Lebjadkinille. C'est un monstre [Hän on hirviö]; et enfin kuka on tuo Lebjadkin? Ja Lise kuuntelee niin tarkasti, voi, miten hän kuuntelee! Soin anteeksi, että hän nauroi, sillä näin, miten hän kuunteli, ja ce Maurice… hänen asemassaan en tahtoisi olla, brave homme tout de mi me, mutta hieman liian vaatimaton. Jumala heidän kanssaan…

Hän vaikeni. Hän oli nähtävästi väsynyt, hypähteli aina asiasta toiseen, pää vaipui rinnalle, ja väsynein silmin hän alkoi tuijottaa lattiaan. Käytin hänen vaitioloaan hyväkseni ja kerroin Filippovin talossa käynnistäni huomauttaen samalla kuivakiskoisesti ja tuimasti, että Lebjadkinin sisar (jota en tosin ollut nähnyt) oli ehkä todellakin Nicolas'n uhri, noilta hänen elämänsä "hämäriltä ajoilta", kuten Liputinin oli tapana sanoa. Saattoipa olla totta sekin, että Lebjadkin jostakin syystä oli saanut Nicolas'lta rahoja, mutta tuskin siinä oli sen enempää. Mitä taas tuli noihin juoruilun Darja Pavlovnasta, niin kaikki oli varmasti tuon Liputin-roiston keksintöä, niin väitti innokkaasti Aleksei Nilytškin, eikä ole pienintäkään syytä olla uskomatta hänen sanojansa. Stepan Trofimovitš kuunteli hajamielisenä vakuutuksiani, aivan kuin ne eivät vähääkään olisi koskeneet häntä. Mainitsin samalla myös keskustelustani Kirillovin kanssa ja lisäsin, että Kirillov oli kaikesta päättäen mielipuoli.