Tämähän on kuin hymni! Tämä on hymni, jollet sinä vain ole aasi! Tyhjäntoimittajat eivät ymmärrä mitään! Seis! — Hän tarttui päällystakkiini kun yritin väkisin päästä portista ulos.– Julista siellä, että olen kunnian ritari, mutta Daška… Daškan minä nitistän näin kahdella sormellani… maaorja… eikä uskalla se… Samassa hän lankesi. Silloin riuhtaisin itseni irti ja juoksin kadulle, Liputin perässäni.
— Aleksei Nilytš hänet kyllä nostaa. Tiedättekö, mitä äsken kuulin häneltä? — Liputin puhua touhusi ehtimättä vetää edes henkeänsä, — kuulittehan nuo runot "Amatsonitähtöselle"? Ne hän aikoo huomenna lähettää Lizaveta Nikolajevnalle täydellisellä nimikirjoituksellansa varustettuina. Mitä te siihen sanotte?
— Lyönpä vaikka vetoa, että te itse olette häntä siihen kehoittanut.
— Häviätte! — Liputin nauraa hohotti. — Rakastunut, rakastunut se on kuin kissa, ja tiedättekö, kaikki on saanut alkunsa — vihasta! Hän alkoi vihata Lizaveta Nikolajevnaa sen vuoksi, että tämä ratsasti, vihasi siinä määrin, että oli keskellä katua vähällä ruveta häntä haukuskelemaan. Niin hän tekikin. Toissa päivänä viimeksi, kun Lizaveta Nikolajevna oli ratsastelemassa! Onneksi hän ei tosin liene sitä kuullut, ja tänään hän jo sepittelee runoja! Tiedättekö, että hän on päättänyt rohkaista mielensä ja kosia? Se on totta, aivan totta.
— Olen aivan ihmeissäni, Liputin. Missä vain suinkin on tekeillä jotakin tuollaista tärkeätä, siellä aina tuntuu teidän sormenne jälki! — aloin raivota hänelle.
— Mutta te, herra G-v, menette jo liian pitkälle. Eiköhän syynä liene se, että sydämenne hieman vavahti kilpailijan pelosta, vai mitä?
— M-mi-tä? — huudahdin ja pysähdyin.
— Rankaisen teitä hieman enkä sanokaan sen enempää! Mutta te taidattekin olla hyvin utelias? Merkitseehän sekin jo jotakin, että tuo narri ei olekaan enää pelkästään kapteeni, vaan kuvernementtimme kunnianarvoisa tilanomistaja, sillä Nikolai Vsevolodovitš myi hänelle äskettäin maatilansa, jossa muinoin oli ollut kaksisataa sielua, ja Jumala sen takaa, etten valehtele! Äsken vasta sain sen itsekin tietää, vieläpä sangen taatusta lähteestä. Arvaatte kai lopun itsekin, en sano enää muuta, näkemiin, herra.
X.
Stepan Trofimovitš odotteli minua jo hysteerisen kärsimättömänä. Jo tunti sitten hän oli palannut. Hän oli mielestäni kuin juopunut, ainakin viiden minuutin ajan olin varma siitä, että hän oli tosiaankin juovuksissa. Voi, vierailu Drozdovien luona oli saanut hänen tasapainonsa vain yhä enemmän järkkymään.