— Meikäläinen se on, meikäläinen! — vikisi samassa jo aivan lähellä Liputinin ohut ääni. — Sehän on herra G-v, klassillisen kasvatuksen saanut nuori mies, joka sitäpaitsi on suhteissa kaikkein hienoimpiin piireihimme.
— Piireihin! Se miellyttää minua… Klas-sil-linen, siis si-vis-ty-neis-tä sivistynein.. Eron saanut kapteeni Ignatius Lebjadkin, valmis palvelemaan koko maailmaa ja eritoten ystäviään… jos he vain ovat uskollisia, uskollisia, ne roistot!
Kapteeni Lebjadkin oli pitkä, paksu, höllälihainen, kiharatukkainen, punakka sekä hyvin juopunut mies, joka jaksoi tuskin pysyä pystyssä ja vain sangen vaivalloisesti liikutteli kieltään. Olin muuten jo kerran aikaisemminkin nähnyt hänet, vaikkakin vain kaukaa.
— Kas, tuokin tuossa! — hän mörähti uudelleen huomatessaan Kirillovin, joka yhä seisoi lyhtyineen paikallaan. Lebjadkin oli jo heristämäisillään nyrkkiä, mutta antoi kuitenkin kätensä vaipua.
— Oppisi vuoksi suon anteeksi! Ignatius Lebjadkin, sivistyneistä sivistynein…
Rakkauden hehkuva granaatti räjähti syömmessä Ignaatin. Kädetön itkuhun pillahti, kun Sevastopolia muisteli.
Vaikk'en Sevastopolissa ole koskaan ollutkaan enkä ole kädetönkään, mutta kuunnelkaapa loppusointua, loppusointua! — hänen juopunut naamansa läheni taas minua.
– Eihän hänellä ole aikaa, hänen on mentävä kotiinsa, — Liputin koetti suostutella häntä, — kertoo vielä huomenna Lizaveta Nikolajevnalle kaiken.
— Lizavetalle!… — kapteeni mörisi yhä. Seis, pysähdy! Toisinta!
Amatsonien toisten parvesta pyrähtää satulaan tähtönen. Hymähtää ratsun selästä aris-to-kraa-a-a-ttinen lapsonen.