— Mutta sanokaahan, miksi te puhutte niin huonosti venäjää? Oletteko tosiaankin viiden vuoden aikana ulkomailla ollessanne unohtanut äidinkielenne?
— Puhunko huonosti? En tiedä. En sen vuoksi, että ulkomailla. Olen puhunut aina… yhdentekevää.
— Rohkenisinko vielä kysyä? Uskon sen, mitä sanoitte, sen nimittäin, että ette ole paljoakaan tekemisissä ihmisten kanssa ja että joudutte harvoin heidän kanssaan puheisiin. Miksikä olette ollut näin avomielinen minulle?
— Teille? Niin… Te istuitte hyvin ja te… mutta yhdentekevää… te muistutitte veljeäni hyvin paljon, — hän sanoi punastuen, — kuoli seitsemän vuotta, vanhin, paljon, hyvin paljon.
— Varmaankin hänellä on ollut paljoa vaikutusta käsityskantanne muodostumiseen.
— E-ei, hän ei puhunut paljon. Ei koskaan. Minä kyllä kirjeenne annan.
Hän lähti saattamaan minua, valaisten lyhdyllään tietä portille sulkeakseen sen jälkeeni. "Varmasti hullu", päättelin itsekseni. Portissa tuli taas joku minua vastaan.
IX.
Tuskin olin kohottanut jalkani portin korkealle kynnykselle, kun jonkun voimakas käsi tarttui rintapieleeni.
— Ken tämä tässä,— mörisi jokin ääni, — ystäväkö vaiko vihamies?
Tunnusta.