— Jos on yhdentekevää, elämmekö vai kuolemmeko, niin silloinhan luultavasti kaikki tappavat itsensä, ja onhan siinä jo muutosta tarpeeksi.
— Yhdentekevää. Tappavat valheen. Sen, joka janoaa päävapautta, on oltava rohkea ja tapettava itsensä. Se, joka uskaltaa, tappaa itsensä, on nähnyt petoksen salaisuuden. Sitä kauempana ei ole vapautta. Siihen se loppuu. Kauemmaksi ei pääse. Se, joka uskaltaa tappaa itsensä, on Jumala. Jokainen voisi tehdä, että ei Jumalaa eikä mitään olisi. Mutta kukaan ei kertaakaan ole tehnyt.
— Itsemurhantekijöitähän on ollut miljoonia.
— Ei sellaisia. Ne pelkäävät, eivätkä sen vuoksi. Eivät tapa pelkoa. Se, joka tappaa itsensä vain sen vuoksi, että tappaakseen pelon, tulee heti Jumalaksi.
— Jospa hän siinä touhussa ennättäisi…
— Yhdentekevää, — hän vastasi hiljaa, rauhallisen ylväänä, melkeinpä halveksivasti. — Säälin, sillä taidatte pilkata, — hän lisäsi hetken perästä.
— Ihmettelen, miksi olette nyt niin rauhallinen, vaikka puhuttekin innostuneesti, ja äsken olitte niin ärtynyt?
— Äsken? Äsken huvitti, — hän sanoi hymähtäen, — en riitele, en pidä siitä enkä naura, — hän lisäsi surullisesta.
— Ei teidän tosiaankaan liene kovin hauskaa näin illalla teetä juodessanne. — Nousin ja otin lakkini.
— Luulette? — hän hymähti ihmeissään. — Miksi ei ole? Ei… minä… en tiedä… — hän keskeytti äkkiä, — en tiedä, muut, mutta en voi kuten muut. Ajattelevat, ja jo heti toista. Minä samaa ajattelen, koko elämän, aina yhtä ja samaa. Jumala on kiusannut minua koko elämäni ajan, — hän lopetti äkkiä merkillisen avomielisesti.