— Miksi ei edes kerran voisi tapahtua, että tuo ylihuominen, tuo sunnuntai ei tulisi — hän huudahti äkkiä jo aivan epätoivoisena. — Miksi kerran edes ei voisi olla viikkoa, jossa ei olisi sunnuntaita,— si le miracle existe? [Jos vielä tapahtuu ihmeitä?] Eihän Sallimukselle merkitsisi yhtään mitään pyyhkäistä pois kalenterista yksi ainoa sunnuntai, jollei muuten, niin vain osoittaakseen jumalankieltäjälle mahtiansa, et que tout soit dii! Voi, miten olen häntä rakastanut! Kaksikymmentä vuotta, kaikki nämä kaksikymmentä vuotta, eikä hän ole minua koskaan ymmärtänyt!
— Kenestä te nyt puhutte? Enhän minäkään enää ymmärrä teitä! — kysäisin ihmeissäni.
— Vingt ans! Ei hän ole kertaakaan osoittanut ymmärtävänsä minua, se on julmaa! Ja luuleeko hän tosiaankin, että menen naimisiin sen vuoksi, että pelkään häntä tai että se on muuten minulle välttämätöntä? Voi häpeätä! Täti, täti, kuulun sinulle… Voi, kerran tuo täti on saapa tietää, että hän on ainoa nainen, jota olen jumaloinut kaksikymmentä vuotta! Sen täytyy kerran tulla hänen tietoonsa, muuten ei tule elämästä mitään, sillä muuten minut on vietävä väkipakolla ce qu'on appelle vihkipallille!
Ensi kerran eläessäni kuulin tuon tunnustuksen ja noin voimakkaasti ilmaistuna. En saata olla mainitsematta, että minua kauheasti nauratti. En osannut olla oikeudenmukainen.
— Ei ole minulla enää muita kuin hän, hän, minun ainoa toivoni! — Hän löi äkkiä kätensä yhteen, aivan kuin jokin uusi ajatus olisi salamana iskenyt hänen aivoihinsa. — Ei ole minulla muita kuin hän, minun poikaraukkani. Hän pelastaa minut ja… mutta miksi hän ei jo tule! Voi minun poikani, Petrušani, ja vaikka en tosin ansaitsekaan isän nimeä, olenhan kuten tiikeri, mutta… laissez-moi, mon ami, panen hieman pitkäkseni kootakseni ajatuksiani. Olen niin väsynyt, niin kovin väsynyt, luulenpa, että teidänkin olisi parasta mennä nyt nukkumaan, voyez-vous, kahdeltatoista sitten…
NELJÄS LUKU.
Kompurajalka.
I.
Šatov suostui empimättä kirjeessä mainitsemaani Lizaveta Nikolajevnan pyyntöön ja meni kuin menikin puolenpäivän aikoihin tämän luo. Me tulimme sinne melkein yht’aikaa, sillä minäkin olin päättänyt lähteä sinne ensikäynnilleni. Kaikki nuo kolme yhdessä, s.o. Liza, mamán ja Mavriki Nikolajevitš, istuivat isossa salissa ja väittelivät. Mamán vaati Lizaa soittamaan jotakin valssia, mutta kun Liza oli alkanut soittaa, mamán väitti, että valssi ei ollutkaan se, jota hän oli tarkoittanut. Mavriki Nikolajevitš oli ruvennut yksinkertaisuudessaan puolustamaan Lizaa ja väitti valssia oikeaksi. Vanhus oli alkanut suutuksissaan itkeä. Hän oli niin sairas, että tuskin jaksoi kävellä. Hänen jalkansa olivat ajettuneet, eikä hän moneen päivään ollut muuta tehnytkään kuin kiukutellut ja hakenut jos jonkinlaisia tekosyitä riidelläkseen, siitäkin huolimatta, että Liza osasi kyllä olla varuillaan. Tulomme herätti iloa. Liza aivan punastui mielihyvästä ja kuiskattuaan minulle merci siitä, että olin tuonut mukanani Šatovin, alkoi tarkastella tätä uteliaana.
Šatov seisahtui kömpelösti ovelle. Kiitettyään häntäkin siitä, että tämä oli tullut, Liza vei Šatovin äitinsä luo.