— Tämä on herra Šatov, josta olen puhunut teille, ja tämä toinen tässä on herra G-v, Stepan Trofimovitšin ja minun hyvä ystäväni. Mavriki Nikolajevitš tutustui häneen jo eilen.
— Kumpi heistä on professori.
— Ei kumpikaan, äiti.
— Onpahan, itsehän sanoit, että tulee professori. Varmaankin se on tuo tuossa, — hän osoitti yrmeänä Šatovia.
— Enhän minä ole sanonut, että tulee professoreita. Herra G-v on virkamies, ja herra Šatov on entinen ylioppilas.
— Ylioppilas, professori, eikö se ole samantekevää, yliopistosta kumpikin. Mutta sinä tahtoisit vain aina haastaa riitaa. Mutta sveitsiläisellä oli viikset ja pujoparta.
— Mamán nimitti Stepan Trofimovitšin poikaa aina professoriksi, — Liza selitti ja vei Satavin muassaan aivan salin toiseen päähän, sohvalle istumaan.
— Kun hänen jalkansa ajettuvat, hän on aina tuollainen, sairas, ymmärrättehän, — hän kuiskasi Šatoville, tarkastellen häntä yhä uteliaana, erikoisesti hiustöyhtöä hänen päälaellaan.
— Oletteko sotilashenkilö? — eukko kääntyi nyt vuorostaan minun puoleeni. Liza oli jättänyt minut säälimättä tämän seuraksi.
— En, palvelen virastossa…