— Koska Heikkua ei ole ollut, niin vielä vähemmän englantilaista.
Nikolai Vsevolodovitš taisi vain yksikseen hullutella.
— Uskottehan, että mamán puhuu vain suotta noin, — Liza piti tarpeellisena selittää Šatoville, — hän tuntee Shakespearen hyvin. Olen itse lukenut hänelle Othellon ensimmäisen näytöksen. Mutta hän on niin sairas. Mamán, luuletteko, kello lyö kahtatoista, on jo aika ottaa lääkettä.
— Tohtori tuli. — Näin ilmoitti oven aukkoon ilmestynyt sisäkkö.
Vanhus nousi ja alkoi huudella luoksensa koiraa: "Zemirka, Zemirka, tule sinä edes kanssani."
Vanha, pieni koirarakki ei totellut, vaan tunkeutui piiloon sohvan alle.
— Etkö tule? No, en välitä minäkään sinusta. Hyvästi, isokulta, en tiedä nimeänne enemmän kuin isännimeännekään, — hän kääntyi minun puoleeni.
— Anton Lavrentjevitš…
— Samapa se, toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Ei minua tarvitse saattaa, Mavriki Nikolajevitš, minä kutsuin vain Zemirkaa. Kykenenhän vielä, Jumalan kiitos, itse kävelemään ja huomenna lähden ajelulle.
Suutuksissaan hän poistui salista.
— Anton Lavrentjevitš, jutelkaa te sillä aikaa Mavriki Nikolajevitšin kanssa. Varmasti te alatte pitää toisistanne vain yhä enemmän, jos tutustutte toisiinne lähemmin, — sanoi Liza ja katsahti ystävällisesti Mavriki Nikolajevitšiin, jonka kasvoille tämä katse nostatti valoisan hymyn, samanlaisen kuin aikaisemminkin. Kun en muutakaan voinut, aloin keskustella Mavriki Nikolajevitšin kanssa.