IV.
Vasta illalla, kellon käydessä kahdeksaa, tapasin hänet kotoa.
Hämmästyksekseni havaitsin hänellä olevan vieraita. Siellä oli Aleksei
Nilytš ja vielä muudan herra Šigaljov, rouva Virginskin veli, jonka jo
puolittain tunsin.
Tämä Šigaljov oli ollut jo parisen kuukautta kaupungissamme. En tiedä, mistä hän oli tullut, mutta olin vain kuullut, että hän oli julkaissut jonkin kirjoituksen eräässä pietarilaisessa aikakauslehdessä. Virginski oli esittänyt hänet minulle kerran kadulla. Tuskin voi enää kuvitella ihmistä, jonka kasvot olisivat olleet vielä synkemmät, nyrpeämmät ja pahantuulisemmat kuin hänen. Hän oli aivan sen näköinen, kuin olisi odottanut maailmanlopun olevan käsissä jo aivan tuossa tuokiossa eikä suinkaan vasta joskus sitten, kun kaikki ennustukset olisivat toteutuneet, jotka muuten olisivat voineet ehkä olla toteutumattakin, vaan aivan kuin se olisi ollut odotettavissa jo ylihuomenna, täsmälleen yhdeltätoista aamulla, vieläpä kahtakymmentäviittä minuuttia vailla. Me emme muuten sanoneet silloin toisillemme sanaakaan, puristimme vain toisiamme kädestä kuten kaksi salaliittolaista. Eniten ihmetyttivät minua hänen kasvonsa, jotka olivat luonnottoman suuret, pitkät, leveät ja paksut, ulospäin törröttävät. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja kömpelöt. Jos Liputin joskus uskoikin falansterihaaveidensa toteutumiseen meidän kaupungissamme, niin tämä tiesi varmasti jo päivän ja hetkenkin, jolloin kaikki oli tapahtuva. Minusta hän oli kuin pahanilman lintu, ja tavatessani hänet Šatovin luona ihmettelin vieläkin enemmän, sillä Šatov ei juuri pitänyt vieraista.
Portailla jo kuulin heidän keskustelevan kovalla äänellä. He puhuivat kaikki kolme yht’aikaa, luultavasti he väittelivät jostakin, mutta kun astuin huoneeseen, he vaikenivat samassa. He olivat väitelleet seisoallaan, mutta minun saapuessani he istuutuivat, niin että minunkin oli tehtävä samoin. Typerää vaitioloa kesti ainakin kolme minuuttia. Vaikka Šigaljov kaikesta päättäen tunsikin minut, hän ei kuitenkaan ollut tuntevinaan eikä tehnyt tätä suinkaan mistään erikoisesta vihamielisyydestä, vaan muuten vain. Aleksei Nilytš ja minä kumarsimme toisillemme kuin ohimennen ja ääneti, ojentamatta toisillemme edes kättä. Šigaljov alkoi lopulta tarkastella minua ankarana ja pahantuulisena, naiivin varmana siitä, etten kestäisi hänen katsettansa, vaan lähtisin heti tieheni. Viimein Šatov nousi tuoliltaan, ja toisetkin seurasivat hänen esimerkkiänsä. He lähtivät kaikki sanomatta jäähyväisiä, vain Šigaljov jo aivan ovella sanoi heitä saattavalle Šatoville:
— Muistakaa, että olette tilivelvollinen.
— Syljen minä teidän tilivelvollisuuksillenne, en minä ole kenellekään pirulle velvollinen, — näin sanoen Šatov saattoi heidät ja pisti oven säppiin.
— Tomppeleita! — hän sanoi katsahdettuaan minuun ja hymähti suun omituisesti vääristyessä.
Hän oli äkeissään, ja tuntui oudolta, että hän itse aloitti keskustelun. Aikaisemmin käydessäni hänen luonaan (kävin siellä muuten harvoin) hän oli aina istunut nurkassa kulmat kurtussa ja vasta jonkin ajan kuluttua hän alkoi vilkastua ja puhua halukkaammin. Mutta hyvästellessä hän taas joka kerran yrmistyi, kävi kärsimättömäksi ja saattoi vieraan kuten persoonallisen vihamiehensä ovesta ulos.
— Minä join eilen tuon Aleksei Nilytšin luona teetä, — huomautin, — hän lienee ateismihullu — Venäläinen ateismi ei ole koskaan päässyt sanasutkauksia pitemmälle, — Šatov murahti sytyttäen uuden kynttilän loppuunpalaneen sijaan.
— Ei, mutta tämä ei näytä leikinlaskijalta. Eihän hän osaa edes puhuakaan oikein kunnolleen, vielä vähemmin hän taitaa leikkiä sanoilla.