— Ei, ei se ole mahdollista, enkä ymmärrä, miten se yleensäkään voisi käydä päinsä, — aloin suostutella häntä saadakseni hänet luopumaan aikeesta, — lähden Šatovin luo…
— Jos te ette huomiseksi voi järjestää kohtausta, niin lähden hänen luokseen itse, yksin, sillä Mavriki Nikolajevitš ei tahdo lähteä mukaani. Luotan teihin, sillä eihän minulla ole ketään muuta. Olin tyhmä, kun peloitin Šatovin… Olen varma siitä, että olette kunnian mies. Tahdollehan auttaa minua? Täyttäkää toivomukseni.
Minut valtasi voimakas halu tehdä kuten hän tahtoi.
— Tehdään niin, — sanoin hetken mietittyäni, — minä itse menen tänään sinne ja silloin näen hänet varmasti! Teen mitä tahansa saadakseni nähdä hänet, lupaan sen kunniasanallani, mutta sallittehan, että uskon tämän myös Šatoville…
— Sanokaa hänelle, että sellainen olisi toivomukseni ja etten jaksa enää odottaa, mutta sanokaa myös, etten äsken tahtonut häntä pettää. Ehkä hän lähti pois sen vuoksi, että hän on niin rehellinen eikä pitänyt siitä, että minä yritin häntä ikäänkuin petoksella saada satimeen. En minä valehdellut, tahdon tosissani perustaa kirjapainon ja alkaa julkaista…
— Hän on rehellinen, perin rehellinen, — vakuutin innoissani.
— Mutta jos huomiseen mennessä tämä asia ei järjesty, menen kuin menenkin sinne itse, tuli siitä sitten mitä tahansa, vaikkapa kaikki ihmiset saisivat sen tietää.
— En voi tulla luoksenne huomenna ennen kuin kello kolmelta, — huomautin aivan kuin unesta havahtuneena.
— Siis kello kolmelta, olinpahan oikeassa. Eilen Stepan Trofimovitšin luona aavistin heti, että te tahdotte auttaa minua? — hän sanoi hymyillen hätäisesti, puristaen kättäni hyvästelläkseen ja kiiruhtaen yksiksensä jääneen Mavriki Nikolajevitšin luo.
Antamani lupaus painoi omaatuntoani, enkä ymmärtänyt, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Näin naisen, joka oli niin epätoivoissaan, että ei enää epäillyt uskoutua aivan tuntemattomalle henkilölle. Hänen naisellinen hymynsä näin vaikeana hetkenä ja huomautus, että hän jo eilen oli aavistanut tunteeni, viilsivät sydäntäni, mutta minun oli häntä niin sanomattoman sääli, -— ja siinä kaikki! Hänen salaisuutensa oli minulle pyhä, ja luulenpa, että jos minulle nyt joku olisi tarjoutunut sen ilmaisemaan, olisin tukkinut korvani haluamatta kuulla sen enempää. Aavistelin vain jotakin… enkä kuitenkaan ymmärtänyt ollenkaan, miten kaiken järjestäisin. En edes tietänyt, mitä oikeastaan oli järjestettävä. Kohtausko? — Mutta millainen! Ja miten saisin heidät yhteen? Panin kaiken toivoni Šatoviin, vaikka saatoinkin jo edeltäkäsin aavistaa, että hän ei antaisi apuaan. Mutta lähdin kuitenkin hänen luokseen.