Palattuani huomasin, että Liza oli siirtynyt isosta salista lähimpään vastaanottohuoneeseen. Äskeinen salin ovi oli tiukasti suljettu, Mavriki Nikolajevitš oli kai jäänyt sen toiselle puolelle.
Liza hymyili, mutta oli merkillisen kalpea. Hän seisoi keskellä huonetta hyvin päättäväisen näköisenä, ja hänestä huomasi, että sisäinen taistelu kävi hänen sielussaan. Mutta äkkiä hän tarttui käteeni ja vei minut ikkunan luo.
— Tahdon nähdä hänet heti, — hän kuiskasi luoden minuun kuumeisen, vaikuttavan, kärsimättömän katseensa, joka ei olisi sietänyt puoleltani vastustuksen varjoakaan. — Tahdon nähdä hänet omin silmin, ja senvuoksi pyydän apuanne.
Hän oli kiihoittunut ja epätoivoissaan.
Kenet te tahtoisitte nähdä, Lizaveta Nikolajevna? — tiedustelin säikähtyneenä.
— Lebjadkinin sisaren, sen ramman… Onko totta, että hän on rampa?
Olin hämmästynyt.
— En ole häntä koskaan nähnyt, mutta olen kuullut, että hän on rampa, eilen viimeksi kuulin siitä, — yritin hätäisesti kuiskaten myöntää.
— Tahtoisin välttämättä nähdä hänet. Voisitteko jo tänään järjestää siihen minulle tilaisuuden?
Minun tuli häntä sanomattoman sääli!