Liza jäi hämmästyksestä sanattomaksi, ja minusta tämä hämmästys tuntui aivan aiheettoman suurelta.
— Perin omituinen mies! — huomautti Mavriki Nikolajevitš äänekkäästi.
III.
Tietenkin "omituinen", mutta tässä oli myös jotakin muuta sangen epäselvää. Tällä kaikella oli jokin salainen merkitys. En uskonut vähääkään koko kirjahankkeeseen, ja lisäksi tuli vielä tuo typerä kirje, jossa liian selvästi tarjouduttiin jonkinlaiseen ilmiantoon "dokumentteineen". Oli jotakin, josta kaikki vaikenivat ja olivat koko ajan puhuvinaan aivan muista asioista. Ja loppujen lopuksi vielä tuo kirjapainokysymys sekä Šatovin äkillinen poistuminen sen vuoksi että alettiin puhua siitä. Kaikki tämä johti minut ajattelemaan, että täällä oli tapahtunut jotakin jo ennen minua, josta en tietänyt mitään, ja että minä olin täällä ainoa muukalainen, jota ei koko asia liikuttanut vähääkään. Oli jo aika lähteä kotiinkin, olinhan ensikäynnillä. Lähestyin Lizaveta Nikolajevnaa sanoakseni jäähyväiset.
Hän oli nähtävästi kokonaan unohtanut, että olin samassa huoneessa. Hän seisoi yhä samalla paikalla pöydän luona, pää rinnalle painuneena, hyvin syvissä mietteissä, tuijottaen maton kuvioon.
— Ah niin, tekin… lähdette, näkemiin, — hän yritti lepertää ystävälliseen tapaansa. — Tervehtikää puolestani Stepan Trofimovitšia ja koettakaa saada hänet pian mukananne tänne. Mavriki Nikolajevitš, Anton Lavrentjevitš aikoo lähteä. Suonette anteeksi, että äitini ei voi tulla sanomaan hyvästi…
Lähdin pois ja olin jo laskeutumaisillani alas portaita, kun äkkiä kuulin lakeijan huutelevan jälkeeni.
— Rouva pyytää teitä palaamaan…
— Rouvako vai Lizaveta Nikolajevnako?
— Hän juuri.