— Aina vain yhtä ja samaa: matka, ilkeä mieshenkilö, kavaluutta, kuolinvuode, kirje jostakin, äkkiarvaamaton sanoma, — valhetta kaikki, mitä luulet, Šatuška? Ihmisetkin valehtelevat, miksi eivät sitten kortit? — hän sekoitti ne taas. — Samaa minä jo sanoin Praskovja-äidillekin, kunnioitettava nainen oli, pistäysi aina kammiooni ennustamaan korteista äiti-igumenjan tietämättä. Eikä hän yksin siellä käynyt. Valittelivat ja pyörittelivät päätään, arvailivat niin ja näin, mutta minäpä nauramaan: "Turhaa on, Praskovja-äiti, nyt enää kirjettä odotella, kun se ei kerran kahdentoista vuoden aikana ole tullut?" Hänen tyttärensä näet tämän mies oli vienyt jonnekin Turkkiin, eikä hänestä ollut kuulunut kahteentoista vuoteen ei pienintä elonmerkkiä- ja kun minä seuraavan päivän iltapuoleen sitten olen äiti-igumenjan luona teetä juomassa (hän oli oikein ruhtinaallista sukua) ja hänen luonaan oli joku vieras rouva, suuri haaveilija, sekä eräs luoksemme poikennut munkki, athokselainen luullakseni, hauska mies muuten minun mielestäni; niin mitäpä arvelet, Šatuškani? Tuo munkki olikin tuonut samana aamuna kirjeen Praskovja-äidille hänen tyttäreltään Turkista, — siinä se oli se ruutusotamies, — äkkiarvaamaton sanoma. Teetä juodessamme munkki virkkaa äiti-igumenjallemme: "Kunnian-arvoisa äiti-igumenja, Jumala on armossaan siunannut luostarianne koska te sen uumenissa säilytätte kallisarvoista aarretta." "Mitä aarretta?" äiti-igumenja kysyy. "Pyhää äiti-Lizavetaa." Tämä pyhä Lizaveta asui näet muurattuna luostarinmuurimme seinäselliin kuten häkkiin. Selli oli sylen pituinen ja kahden aršinan korkuinen. Siellä hän on istunut rautaristikon takana jo seitsemättätoista vuotta, kesät ja talvet, pelkässä karkeassa hamppupaidassaan, jota hän pistelee joutessaan oljenkorrella tai varvulla, ei puhu, ei sui tukkaansa, ei peseydy, ja näin seitsemäntoista vuotta. Talvella pistetään hänelle ristikon lävitse lammasnahkaturkit ja joka päivä kova leipäkannikka sekä kipollinen vettä. Pyhiinvaeltajat katselevat, surkuttelevat ja huokailevat, antavat rahaa. "Siinäpä vasta aarre", äiti-igumenja vastaa (suuttui, ei kärsinyt silmissään Lizavetaa). "Lizaveta istuu sellissä vain kiukuissansa, itsepäisyydessään, ja kaikki tuo on vain teeskenneltyä." Sepä ei minua miellyttänyt, sillä olin itse aikonut seurata Lizavetan esimerkkiä. "Mutta minun mielestäni Jumala ja luonto on yksi ja sama asia", sanoin. Mutta silloin ne kaikki huutamaan minulle yhteen ääneen: "Siinäpä vasta!" Igumenja suuttui ja alkoi kuiskailla sen rouvan kanssa, kutsui minut luokseen, hyväili minua, ja rouva lahjoitti minulle ruusunpunaista silkkinauhaa, tahdotko, niin näytän sen? Ja munkki alkoi samassa opettaa minua, puhui rauhallisesti ja lempeästi ja niin viisaasti. Istuin ja kuuntelin. "Ymmärsitkö?" — kysyivät. "En", sanoin, "en ymmärrä yhtään mitään, jättäkää minut mieluummin rauhaan!" Ja silloin he jättivätkin minut täydellisesti rauhaan, Šatuška. Mutta sitten kuiskasi minulle kerran kirkosta palattaessa muudan vanhimpia sisariamme, joka oli katumassa meillä (oli näet rohjennut ennustaa): "Kuka on Jumalanäiti, miten luulet?" "Suuri äiti", vastasin, "ihmiskunnan ikuinen turva". "Aivan niin", sanoi, "Jumalanäiti on maan möyheä multa, suuri äitimme, johon on suuri ilo kätketty. Ja kaikki maallinen tuska, kuten kyynelkin mainen, on oikeastaan meidän ilomme. Ja kun kyynelilläsi kostutat maan jalkojesi alla puolen kyynärän syvyydeltä, niin silloin löydät ilon. Etkä silloin tunne minkäänlaista huolta, et minkäänlaista, niin on ennustettu." Se sana painui syvälle sieluuni. Siitä lähtien aloin aina rukoillessani ja maahan polvistuessani suudella maata, suutelin ja itkin. Sanon sinulle, Šatuškani, eivät kyynelet ole pahasta, ja vaikka sinulla ei surujakaan olisi, niin vuotaisivat kyynelesi vain pelkästä ilosta. Tahtomattasi ne vuotavat, se on totta. Lähdin toisinaan järven rantaan. Toisella puolen — luostarimme, toisella — jyrkkä vuorenhuippu, niin sitä nimitettiinkin: Jyrkkä. Kiipeän sille vuorelle, käännän kasvoni itään päin, lankean maahan, itken, itken, enkä huomaakaan, kauanko itken, en muista mitään, en ymmärrä mitään. Nousen sitten, käännyn takaisin, ja aurinko on laskemaisillaan, ja se on niin suuri ja muhkea ja ihana, — rakastatko katsella aurinkoa, Šatuška? Tuntuu niin hyvältä ja surulliselta. Käännyn taas itään päin, ja varjo, varjo kiitää kuin nuoli vuoreltamme järveen, kapeana, pitkän pitkänä, virstan pituisena ja järven saarelle ulottuu. Luoto loikkaa varjon keskeltä kahtia. Ja kun se on sen leikannut kahtia, silloin aurinko menee kokonaan piiloon, ja äkkiä kaikki sammuu. Silloin alkaa kaipaus, silloin muistan kaiken, pelkään pimeyttä, Šatuška. Ja itken silloin usein pientä lastani…
— Onko sinulla ollut lapsi? — Šatov, joka oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena, nykäisi minua kyynärpäästä.
— Onpa tietenkin, pieni, ruusunpunainen, jalat siron pienoiset, ja itken sitä, kun en muista, oliko se tyttö vai poika. Välisti muistan, että se oli poika ja välisti taas, että se oli tyttö. Synnytettyäni käärin sen heti batistiin ja pitseihin, nauharuusukkeisiin ja kukkiin, puin koreasti, siunasin sen, kastamattomana lähdin sitä kantamaan, vein metsän halki, pelkäsin metsää, peloitti ja itkin yhä katkerammin, että synnytin sen, vaikk'en miestäni tunne.
— Mutta ehkä sinulla todella oli sellainen? — kysäisi Šatov varovasti.
— Hauska olet, Šatuška, arveluinesi. Ehkä olikin se minulla, mutta mitäpä siitä, kun kuitenkin on, niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan. Siinäpä sinulle arvoitus, eikö niin? Eikä niin kovin vaikeakaan. Arvaapa, jos voit! — hän naurahti.
— Minne sinä veit lapsen?
— Lampeen vein, — hän huokasi.
Šatov nykäisi taas minua kyynärpäästä.
— Mutta jospa sinulla ei ole lasta ollutkaan, ja tuo on vain houretta, vai mitä?
— Vaikeita kysymyksiä näyt tekevän, Šatuška, — mietteissään ja ilman vähintäkään ihmettelyä hän vastasi. — Siihen vastaan minä sinulle vain, että ehkäpä ei ole ollutkaan. Minusta tuntuu, että tuo on pelkkää uteliaisuutta vain. En kuitenkaan lakkaa koskaan sitä itkemästä. Ei, ei se voinut olla untakaan. — Ja suuret kyynelet valahtivat hänen silmistään. Šatuška, Šatuška, onko totta, että vaimosi on jättänyt sinut? — hän pani äkkiä molemmat kätensä Šatovin olkapäille katsoen häntä säälien silmiin. — Älä suutu, ei ole minunkaan helppoa. Tiedätkö, Šatuška, näin unen. Taas hän tuli luokseni, kutsui minua, maanitteli: "Kissanpoikaseni", sanoi, "omani, kissanpoikaseni, tule luokseni!" Ilostuin ikihyväksi "kissanpojasta" arvellen: rakastaa sittenkin.