— Ehkäpä hän jo todellisuudessakin ilmestyy pian, — virkkoi Šatov puoliääneen.
— Ei, Šatuškani, se on unta… ei tule hän koskaan enää luokseni.
Tunnetko laulun:
En kaihoa loistoa salien, mä kammiooni jään. Vapahdusta synneistä anoen rukoilen edestään.
Voi, Šatuškani, Šatuškani, miks'et sinä, rakkaani, koskaan kysy minulta mitään.
— Ethän sinä kertoisi, vaikka kysyisinkin.
— En kerro, en kerro, tapa minut, en kerro sittenkään, — hän äkkiä huudahti,— polta minut elävältä, en kerro sittenkään. Ja vaikka saisin kärsiä kuinka paljon tahansa, en kerro, eivät ihmiset saa tietää sitä!
— Siinä sen näet, kullakin on siis surunsa, — Šatov puhui yhä hiljemmin, yhä enemmän ja enemmän antaen päänsä vaipua rinnalleen.
— Mutta jos kysyisit kerran, niin ehkä sanoisinkin sinulle, ehkä sanoisin! — hän toisti riemastuen. — Miksi et kysy? kysy, kysypä kerrankin, Šatuška, ja minä kerron sinulle. Sinun on saatava minut kertomaan, maaniteltava niin, että suostun… Šatuška, Šatuška!
Mutta Šatuška oli vaiti. Hetken olimme hiljaa kaikki. Hitaasti valuivat kyynelet pitkin naisen ihojauheisia poskia. Hän istui ajatuksiinsa unohtuneena kädet yhä Šatovin olalla, katsomatta kuitenkaan tätä enää silmiin.
— Miksi oikeastaan kiusaan sinua? Se on synti, — Šatov nousi äkkiä penkiltä. — Nouskaapa hieman! — Ja vihaisesti hän sieppasi rahin altani asettaen sen entiselle paikalleen.