— Kuka hän oikeastaan on? Kuka hän on?
— Varvara Petrovna loi valtijatarkatseensa kysyvästi ympärilleen.
Kaikki olivat ääneti.
— Te olette onneton? Tarvitsetteko apua?
— Tarvitsen… olen tullut… — "onneton" leperteli liikutuksesta värähtelevin äänin. — Tulin vain suutelemaan kättänne… — ja taas hän nauraa hihitti. Kun hän ojentautui tarttuakseen Varvara Petrovnan käteen, hänellä oli aivan sama ilme kuin lapsella, joka pyytelee hyväilyjä, mutta aivan kuin säikähtyneenä hän vetäisi äkkiä taas molemmat kätensä takaisin.
— Senkö vuoksi yksistään olette tullut?
— Varvara Petrovna hymähti myötätuntoisesti ja otti samassa esille taskustaan helmiäiskuorisen kukkaronsa sekä sieltä kymmenen ruplan paperinahan, jonka hän ojensi tuntemattomalle. Tämä otti sen vastaan. Varvara Petrovnaa nähtävästi kohtaus huvitti, sillä hän ei näyttänyt pitävän almunanojaa tavallisena kerjäläisenä.
— Katsokaahan, antoi kymmenen ruplaa, äännähti joku joukosta.
— Kätösenne, sallittehan, — "onneton" leperteli, vasemman kätensä sormien välissä tiukasti pidellen nurkasta saamaansa kymmenen ruplan seteliä, jota tuuli heilutteli. Varvara Petrovna jostakin syystä rypisti äkkiä kulmiansa ja totisena, melkeinpä ankaran näköisenä ojensi kätensä, jota polvistunut suuteli hartaana. Tämän kiitollisessa katseessa välähteli suorastaan jonkinlaista riemua. Samassa lähestyi kuvernöörinrouva ja koko muu arvoisa naisjoukko sekä muita, eräitä vanhempia arvohenkilöitä. Kuvernöörinrouvan oli väkisinkin pysähdyttävä hetkeksi syntyneeseen ahdinkoon, ja samassa pysähtyivät toisetkin.
— Tehän vapisette, onko teidän kylmä? — Varvara Petrovna huomautti samassa heittäen äkkiä yltään olkaviittansa, jonka lakeija taitavasti sieppasi lennosta käsiinsä, ja otti hartioiltaan mustan (hyvin kalliin) hartiahuivinsa sekä kääri sen omakätisesti yhä vielä polvistuneena olevan anojan paljaalle kaulalle.
— Mutta nouskaahan toki, nouskaa!