— Varvara Petrovna on suvainnut lähteä tuomiokirkkoon yksin, ja Darja Pavlovna on suvainnut jäädä ylös huoneeseensa, eikä hän ole oikein tervekään, — Aleksei Jegorytš ilmoitti itsetietoisen varmasti.
Ystäväparkani katsahti taas levottomasti minuun, niin että käännyin jo varmuuden vuoksi hänestä poispäin. Äkkiä kuului pääkäytävän kohdalta vaunujen jyrinää, ja kaukainen hälinä ilmaisi, että talon emäntä oli palannut kotiin. Me hypähdimme kaikki nojatuoleista seisoallemme, mutta taas uusi yllätys: kuului useampien askelten ääniä, emäntä ei siis palannutkaan yksin, ja tämä alkoi jo tosiaankin tuntua hieman omituiselta, olihan hän itse määrännyt hetken. Saattoi erottaa, että joku astui huomiota herättävän nopein askelin, aivan kuin olisi juossut, eikä se voinut olla suinkaan Varvara Petrovna. Ja samalla hän jo lennähti huoneeseen hengästyneenä ja hyvin kiihtyneenä. Hänen takanansa, hieman jäljempänä ja paljon levollisemmin tulla sipsutteli Lizaveta Nikolajevna ja tämän käsipuoleen nojaten — Marja Timofejevna Lebjadkina! Vaikka olisin nähnyt tämän vain unissani, en sittenkään olisi uskonut sitä mahdolliseksi.
Voidaksemme selittää tämän odottamattoman ihmeen meidän on siirryttävä ajassa muutamia tunteja taaksepäin ja kerrottava tarkemmin siitä merkillisestä tapahtumasta, mikä sattui Varvara Petrovnalle tuomiokirkossa.
Ensinnäkin, päiväjumalanpalvelukseen oli saapunut melkein koko kaupunki, toisin sanoen seurapiirimme kerma. Tiedettiin, että kirkkoon tulisi myös ensi kerran täälläoloaikanansa nykyisen kuvernöörimme rouva. Huomautan samalla, että meillä kulki jo huhuja sellaisiakin, että tämä oli muka vapaa-ajattelija ja parilla sanalla sanoen "noita nykyaikaisten tapojen" ihmisiä. Kaikki naiset sitäpaitsi olivat tietävinään, että hänen pukunsa oli muka tällä kertaa aivan erikoisen upea ja aistikas, ja senvuoksi muidenkin naistemme puvut olivat tällä kertaa aivan erikoisen huolellisesti suunnitellut ja silmiinpistävän hienot. Varvara Petrovna yksin oli pukeutunut vaatimattomasti ja kuten tavallisesti mustiin. Niin hän oli pukeutunut kaikkina viimeksikuluneina neljän vuotena, muuta väriä enää käyttämättä. Saavuttuaan tuomiokirkkoon hän oli asettunut tavanmukaiselle paikalleen, vasemmalle puolelle ensi riviin ja livreepukuinen lakeija asetti hänen eteensä samettipieluksen polviennotkistusta varten. Sanalla sanoen kaikki oli käynyt kuten tavallisesti. Mutta tehtiinpä sentään huomio, että hän oli muka rukoillut tällä kertaa koko jumalanpalveluksen ajan aivan erikoisen hartaana. Vakuuttivatpa jotkut jälkeenpäin nähneensä, että hänellä oli muka ollut kyyneliäkin silmissä. Messu loppui viimein, ja meidän esipappimme, isä Paulus, astui esille alttarilta aloittaakseen juhlallisen saarnansa. Hänen saarnoistaan pidettiin paljon ja niille annettiin niin suuri arvo, että häntä oli suorastaan kehoitettu julkaisemaan ne, mutta siihen hän ei kuitenkaan vielä ollut suostunut. Tällä kertaa saarna oli ollut erikoisen pitkä.
Ja samoihin aikoihin, jo ennenkuin saarna oli ehtinyt edes loppua, muudan naishenkilö oli ajanut tuomiokirkon luo keveissä, vanhanmallisissa ajurinrattaissa, sellaisissa, joissa naiset eivät voi istua muuten kuin syrjittään, pidellen ajurin vyöstä kiinni, ja joissa sai rattaiden töyssäyksistä hypähdellä tuon tuostakin ilmaan kuten heinänkorsi tuulessa. Sellaisia "Iivanoita" ajelee kaduillamme joskus vielä nytkin. Pysähdytettyään ajurin tuomiokirkon nurkalle — sillä kirkon portin edusta oli jo täpö täynnä hienoja ajoneuvoja, liikuskelipa siellä santarmikin — nainen hypähti rattaista ja ojensi Iivanalle neljä kopeekkaa hopearahoissa.
— Onko se, Iivana-kulta,[23] mielestäsi vähän? — hän kysyi huomatessaan ajurin tyytymättömän irvistyksen, — mutta se on kaikki, mitä minulla on, — hän lisäsi valittavin äänin.
— Jumala kanssasi, enhän sinusta paljoja toivonutkaan. — Iivana viittasi kädellään ja katsahti naiseen kuin olisi miettinyt: "Synti olisi sortaa sinua", ja pistettyään povelleen nahkakukkaronsa nykäisi hevosta sekä ajaa huristi tiehensä lähellä odottelevien ajurien pilkallisten huomautusten saattamana. Pilkkapuheet ja ihmetys seurasi naista koko ajan, kun hän ajoneuvojen ja herrasväkeään odottelevan lakeijakunnan välitse pujottautui tuomiokirkon pääportaille. Oli todellakin syytä ihmettelyyn. Miten oli tämänkaltainen olento voinut ilmestyä kadulle? Hän oli sairaalloisen laiha ja ontui, kasvoilla oli paksulti ihojauhetta ja — maalia, pitkäkaula oli aivan paljaana, hän oli ilman pääliinaa ja ilman viittaa, vain pelkässä vanhassa, tummahkossa puvussaan. Ilma oli näet tuulinen ja kylmä, vaikka olikin kirkas syyskuun päivä. Hänellä ei ollut päähinettä minkäänlaista, ja hiukset olivat kierretyt alas niskaan pikkuruikkuselle sykkyrälle, johon oli oikealta puolen pistetty vielä silkkipaperiruusu, sellainen, joilla koristellaan palmuviikkomarkkinoilla myytäviä keruubeja. Tuollaisen keruukin, jonka otsalla oli näistä ruusuista sidottu seppel, olin nähnyt Marja Timofejevnan luona, pyhänkuvan alla, nurkassa. Päällepäätteeksi nainen hymyili veikistelevän iloisesti, vaikkakin hänen silmänsä olivat kainosti maahan luodut. Jos hän olisi tullut sekuntiakin myöhemmin, häntä ei ehkä enää olisi päästetty kirkkoon. Mutta hän ennätti vielä kuin ennättikin livahtaa sisään ja temppeliin tultuaan pujottautui toisten välistä vähitellen aivan alttarin eteen.
Vaikka saarna oli vielä kesken ja vaikka temppelin täytti yhä suunnattoman meren kaltainen kansanjoukko, joka kuunteli hiljaa ja hartaana, heitti sittenkin toinen ja taas toinen väliin uteliaan ja hämmästyneen silmäyksen äskentulleeseen. Nainen lankesi polvilleen, painoi kirkon permantoon ihojauheiset kasvonsa ja jäi siihen asentoonsa kauaksi aikaa. Luultavasti hän itki Mutta kohotettuaan päänsä ja noustuaan seisoalleen hän hyvin pian oli taas entisellään ja katseli uteliaana ympärilleen. Iloisesti ja silminnähtävästi mielissään hän antoi katseensa liukua vuorotellen kasvoista toisiin ja kirkonseinille. Erikoisen uteliaana hän tarkasteli eräitä kaupunkimme hienoja naisia, kohottautuipa paremmin nähdäkseen joskus varpaillensakin ja naurahtikin kerran itsekseen omituisesti hihittäen. Mutta saarna loppui, ja kannettiin esille pyhä risti. Kuvernöörinrouva ensimmäisenä lähestyi sitä, mutta noin kahden askelen päässä määräpaikasta hän äkkiä pysähtyi nähtävästi antaakseen tietä Varvara Petrovnalle, joka asteli jo ehkä hieman liiankin määrätietoisesti eteenpäin, aivan kuin ei olisi ollut ketään muita huomaavinansakaan. Kuvernöörinrouvan tavaton kohteliaisuus oli epäilemättä liiankin silmiinpistävä ja tavallaan hyvin viisaasti harkittu loukkaus, — siten se ainakin meillä ymmärrettiin, ja siten käsitti sen varmasti Varvara Petrovnakin, — mutta siitä huolimatta hän huomaamatta ketään, järkkymättömän arvokkaana suuteli ristiä ja kääntyi heti sen jälkeen uloskäytävälle päin. Livreepukuinen lakeija teki hänelle tietä, vaikka se jo itsestäänkin olisi hänelle avautunut. Mutta aivan pääoven kohdalla, melkein jo kirkon portailla lujasti toisiinsa likistäytynyt pieni ihmisryhmä sulki hetkeksi häneltä tien. Varvara Petrovna pysähtyi, ja samassa pujottautui ihmisten joukosta hänen luoksensa tavattoman merkillinen olento, nainen, silkkipaperiruusu päässään, ja polvistui hänen jalkoihinsa. Varvara Petrovna, joka ei vähästä säikkynyt, ei ainakaan ihmisten nähden, katsahti naiseen ankarasti.
Tahtoisin huomauttaa vain mahdollisimman lyhyesti, että vaikka Varvara Petrovna olikin viime aikoina, kuten kerrottiin, tullut hyvin säästeliääksi, jopa saidaksikin, hän saattoi sentään joskus vapautua saituudestaan, eikä hän säästellyt koskaan ainakaan silloin, kun oli kysymys hyväntekeväisyydestä. Olipa hän erään pääkaupungin hyväntekeväisyysyhdistyksen jäsenkin. Viimeksisattuneena nälkävuonna hän oli lähettänyt Pietariin nälkääkärsivien avustuksesta huolehtivalle keskuskomitealle viisisataa ruplaa, ja siitä puhuttiin meillä paljon. Viimeksi, aivan vähää ennen uuden kuvernöörimme virkaan nimittämistä, hän oli jo ollut perustamaisillaan naistemme keskuuteen paikallisen komitean kuvernementtimme köyhimpien synnyttäjävaimojen auttamiseksi. Meillä moitittiin häntä äänekkäästi kunnianhimoiseksi, mutta Varvara Petrovna luonteensa lujuudella ja päättäväisyydellään voitti aina kaikki vaikeudet, komitea oli jo kutsuttu kokoonkin, ja ajatus laajeni laajenemistaan suunnittelijattaren aivoissa. Hän oli jo aikeissa perustaa samanlaisen yhdistyksen Moskovaankin, josta sitten vähitellen toiminta on leviävä toivottavasti maaseudullekin. Mutta äkillinen kuvernöörin vaihdos sai koko suunnitelman raukeamaan. Väitettiin, että nykyisen kuvernöörimme rouva oli muka jo ehtinyt vieraskäynneillä mainita näistä Varvara Petrovnan aikeista sangen pisteliäästi ja, mikä pahinta, oli lausunut sangen sattuvia ja asiallisia huomautuksia mainitunlaatuisen komitea-ajatuksen epäkäytännöllisyydestä, mikä tietenkin viipymättä, vaikkakin tosin kaunisteltuna, saatettiin Varvara Petrovnan tietoon. Yksin Jumala tuntee sydämen syvyydet, mutta luulen sittenkin, että Varvara Petrovna aivan erikoisen vahingoniloisena pysähtyi vielä hetkeksi kirkon portaille antaakseen kuvernöörinrouvan sekä koko kirkkokansan mennä ohitsensa osoittaakseen näin kaikille: "Nähköön itse, miten yhdentekevää minusta on kaikki. Ajatelkoon hän minusta mitä hyvänsä ja lasketelkoon minkälaisia sukkeluuksia tahansa minun 'kunnianhimoisesta hyväntekeväisyydestäni', niin kuitenkin teen näin. Siinä sen nyt kaikki näette!"
— Mitä te tahdotte, rakkaani, anotteko jotakin' — Varvara Petrovna tarkasteli huomaavaisemmin eteensä polvistunutta anojaa. Tämä katseli häneen pelokkaana, häpeissään ja melkeinpä hartaan kunnioittavasti sekä naurahti samassa kuten äskenkin, oudosti hihittäen.