Šatov viittasi kädellään, avasi oven portaille ja alkoi taas kuulostella. Hän kuunteli kauan, vieläpä laskeutui pari askelta alaspäinkin. Lopulta hän tuli takaisin.
— Ei kuulu mitään, ei tappele, varmaankin retkahti heti pitkäkseen.
Voisitte jo lähteäkin.
— Kuulkaahan, Šatov, mitä minun kaikesta tästä on ajateltava?
— Voi, ajatelkaa te mitä tahdotte! — hän vastasi väsähtäneen kyllästyneesti ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen.
Lähdin pois. Eräs aivan mahdottomalta tuntuva arvelu varmistui mielessäni yhä enemmän. Huolestuneena ajattelin huomista päivää…
VII.
Tämä "huominen päivä", toisin sanoen se samainen sunnuntai, jolloin Stepan Trofimovitšin kohtalo piti ratkaistaman aivan peruuttamattomasti, on kronikkani kaikkein merkillisimpiä päiviä. Se oli yllätysten päivä. Silloin purkautui kaikki vanha liitoksistaan ja syntyi jotakin aivan uutta. Se oli perinpohjaisten selvittelyjen ja vielä suuremman sekasotkun päivä. Kuten lukija jo tietää: Varvara Petrovnan omasta kehoituksesta minun oli määrä saattaa ystäväparkani tämän luo, ja kello kolmeksi olin jo luvannut mennä Lizaveta Nikolajevnalle kertomaan, vaikka en itsekään oikeastaan tietänyt, mitä minun oli puhuttava ja miten olisin voinut auttaa häntä. Ja kuitenkin kaikki kävi aivan toisin kuin oli suunniteltu. Sanalla sanoen, tämä oli merkillisten yhteensulautuneiden satunnaisuuksien päivä.
Alettiin siitä, että me Stepan Trofimovitšin kanssa tulimme täsmälleen kello kahdeltatoista Varvara Petrovnan luo, kuten hän itse oli määrännyt, mutta emme tavanneetkaan häntä kotoa, sillä hän ei ollut vielä palannut päiväjumalanpalveluksesta. Ystäväraukkani oli siinä vireessä, tai paremmin sanoen epävireessä, että jo pelkästään tämä seikka oli omiansa tekemään häneen masentavan vaikutuksen, ja hän vajosikin melkein hervottomana vierashuoneen nojatuoliin. Tarjosin hänelle lasin vettä, mutta kalpeudestaan ja vapisevista käsistään huolimatta hän kieltäytyi siitä arvokkaasti. Muuten, hänen pukunsa oli tällä kertaa silmiinpistävän huoliteltu. Hänellä oli yllään melkeinpä tanssiaisia varten tarkoitetut kirjaillut batistialusvaatteet sekä valkea kaulaliina, toisessa kädessä uuden uutukainen hattu ja käsissä oljenväriset hansikkaat, vieläpä niissä oli hieman hajuveden tuoksuakin. Tuskin olimme istuutuneet, kun Šatovkin tuli kamaripalvelijan saattamana, selvästi hänkin virallista kutsua noudattaen. Stepan Trofimovitš oli jo nousemaisillaan ojentaakseen hänelle kätensä, mutta Šatov, tarkasteltuaan meitä kumpaakin hetken, kääntyikin samassa sivunurkkaan ja istahti sinne nyökäyttämättä meille edes päätään. Stepan Trofimovitš katsahti taas säikähtäneenä minuun.
Sitten istuimme vielä jonkin hetken täydellisesti vaieten. Stepan Trofimovitš yritti kuiskata minulle jotakin hyvin kiireesti, mutta en saanut siitä selvää, sillä hän oli niin hermostunut, että ei kyennyt lopettamaan aloittamaansa lausetta. Vielä kerran kamaripalvelija tuli huoneeseen asetellakseen jotakin pöydälle tai oikeammin — tarkastellakseen meitä. Šatov kääntyi äkkiä hänen puoleensa puhuen hyvin kovalla äänellä:
— Aleksei Jegorytš, tiedätteköhän, onko Darja Pavlovnakin lähtenyt hänen mukaansa?