— Enkö uskaltaisi?
— Luulenpa, ettet uskalla.
— Enkö uskalla?
— Puhu sitten suusi puhtaaksi, jos et kerran pelkää herrasi raipaniskuja… Sinähän olet pelkuri, vaikka oletkin kapteeni…
— Minä… minä… hän on… — kapteeni leperteli vapisevan kiihtyneellä äänellään.
— Anna kuulua! — Šatov heristi korviaan.
Tuli hiljaisuus, joka kesti ainakin puolisen minuuttia.
— R-r-r-roisto!— kuului äkkiä oven takaa, ja kapteeni lähti tuota pikaa alas puhisten kuin teekeitin ja luiskahdellen jokaisella porrasaskelmalla.
— Hän on ovela. Humalassakaan ei hän anna ilmi itseänsä, — Šatov poistui oven luota.
— Mitä tämä oikeastaan on? — kysyin.