— Te olette aina halveksinut minua. Mutta minäpä päätänkin päiväni, kuten ainakin naiselleen uskollinen ritari, sillä teidän mielipiteenne on minulle ollut aina kaikista kallein. Tästä hetkestä alkaen en ota vastaan teiltä enää mitään.
En tavoittele omaa etuani ja kunnioitan teitä vilpittömästi.
— Kuinka typerää!
— Te ette ole koskaan kunnioittanut minua. Minulla on tosin voinut olla suunnaton määrä heikkouksia. Niinpä tosiaan, olen ollut teidän syöttiläänänne, — käytän nihilismin kieltä,— mutta sittenkään ei syöttiläänä oleminen ole koskaan ollut menettelyjen! korkeimpana periaatteena. Se on käynyt aivan itsestään, en itsekään oikein tiedä, miten se on vienyt siihen… Olen aina luullut, että välillämme olisi ollut jotakin korkeampaakin kuin pelkkä — syöminen, enkä koskaan… en koskaan ole tahtonut olla — roisto! Matkaan siis, että asia tulisi autetuksi! Myöhäiselle matkalle! Nyt on jo syksymyöhä, sumu peittää pellot, hyinen härmävanhus kattaa tulevan tieni, ja tuuli tuiverrellen muistuttaa läheisestä haudastani… Mutta matkaan, matkaan siis, uutta tietäni pitkin…
»Täynnä rakkautta puhtahinta, lempihaaveellensa uskollisna…»
Oo, hyvästi, haaveeni! Kaksikymmentä vuotta! Alea jacta est! — Hänen kasvonsa olivat aivan märät kyynelistä, jotka olivat purskahtaneet esiin. Hän otti hattunsa.
— En ymmärrä latinaa, — virkkoi Varvara Petrovna yrittäen hillitä itseänsä.
Kukapa sen oikein tiennee, ehkä itku ei ollut kaukana hänelläkään, mutta suuttumus ja oikutteluhalu saivat kuitenkin voiton.
— Tiedän varmasti vain sen, että kaikki tuo on vain pelkkää oikuttelua. Ette te koskaan kykene panemaan uhkauksianne toimeen, uhkauksianne, jotka ovat vain pelkkää egoismia. Ette te mene minnekään, ette minnekään — kauppiaan luo, vaan yksinkertaisesti päätätte päivänne minun luonani, otatte kauniisti vastaan eläkkeenne ja keräätte edelleenkin tiistaisin ympärillenne nuo jonninjoutavat ystävänne. Hyvästi, Stepan Trofimovitš.
— Alea jacta est! — Stepan Trofimovitš kumarsi syvään ja lähti kotiinsa melkein puolikuolleena mielenliikutuksesta.