—- Karmazinov, tuo melkeinpä voisi sanoa »valtiollinen äly». Olette liian teräväkielinen tänään, Stepan Trofimovitš.
— Teidän Karmazinovinne — on vanha, itsensä tyhjäksi kirjoittanut pahasisuinen ämmä! Chère, chère, hyvä Jumala, kuinka pian olette madaltunut heidän orjaksensa!
— En voi tosin vieläkään oikein sietää hänen pöyhkeilyänsä, mutta tunnustan kuitenkin hänen älynsä. Sanon vielä kerran, puolustin teitä sikäli kuin voin. Ja minkä vuoksi on aina saatettava itsensä naurunalaiseksi ja ikäväksi. Päinvastoin teidän olisi syytä, kuten ainakin kuluneen vuosisadan edustajan, astua puhujalavalle arvokas hymy huulillanne. Kertoisitte heille älykkäästi kolmisen juttua, siten kuin te yksin osaatte kertoa. Olkoonpa, että olettekin jo vanhus, kuluneen vuosisadan edustaja, joka on jäänyt heistä jälkeen, olkoon niin, mutta kun te itse myönnätte tämän hymyilyllänne jo esipuheessanne, niin kaikki huomaavat, että te olette herttaisen hyvä ja henkevä sirpale muinaisuutta… Sanalla sanoen, vanhan polven mies, mutta sentään niin avarakatseinen, että kykenee itse näkemään kaikkien niiden käsitysten järjettömyyden, käsitysten, joita itse on aina ennen pitänyt oikeina. Tehkää mielikseni, pyydän teitä.
— Riittää, chère! Älkää pyytäkö sitä, minä en voi. Pidän luentoni Madonnasta ja nostatan myrskyn, joka musertaa heidät kaikki, tai sitten vain yksin minut!
— Varmasti teidät yksin, Stepan Trofimovitš!
— Se olkoon sitten osani. Olen kertova heille siitä alhaisesta orjasta, siitä löyhkäävästä ja irstaasta lakeijasta, joka ensimmäisenä on kohoava portaille sakset käsissä ja joka on repäisevä rikki ylevän ihanteen jumalalliset kasvot, tasa-arvoisuuden, kateuden ja… ruoansulatuksen nimessä Kajahtakoon silloin kiroukseni ja sitten… sitten…
— Hullujenhuoneeseenko?
— Ehkä sinnekin. Mutta joka tapauksessa tulkoon minusta sitten joko voittaja tai voitettu, minä kuitenkin jo samana iltana otan matkareppuni, kerjäläisreppuni, luovun kaikesta, kaikista lahjoistanne ja eläkkeistänne, sekä nykyisistä että tulevista, ja lähden jalkaisin jonnekin, joko viettääkseni loppuikäni kauppiasperheen kotiopettajana tai kuollakseni jonnekin lauta-aidan kupeelle nälkään. Se on sanottu! Alea jacta est.
Stepan Trofimovitš kohottautui uudelleen istualtaan.
— Olen jo vuosikausia ollut varma siitä, — huomautti Varvara Petrovna silmät välkehtien ja hänkin nousten seisoalleen, — että te elättekin yksinomaan vain sitä varten, että lopulta voisitte häväistä minut ja saattaa kotini huonoon huutoon. Mitä te oikeastaan tarkoitatte puheellanne kauppiaan kotiopettajan toimesta ja kuolemasta lauta-aidan kupeeseen? Pelkkää ilkeämielistä herjausta eikä mitään muuta!