Se ei kelpaa mihinkään. Tämä tuoppi on tarpeellinen, koska siihen voi kaataa vettä, tämä lyijykynä on hyödyllinen, koska sillä voi kirjoittaa, mitä kulloinkin tahtoo. Mutta mitä tekee naiskasvoilla, jotka vielä kaiken lisäksi ovat luonnollisia kasvoja rumemmat. Piirustakaapa omena ja pankaa sen viereen oikea omena, — kumman niistä otatte mieluummin? Te ette ainakaan erehtyisi. Kas, siinä ovat kaikki teorianne, sen jälkeen kuin vapaan tutkimuksen ensi säde on päässyt niihin tunkeutumaan.
— Aivan niin, aivan niin.
— Te hymähditte pilkallisesti. Mitä puhuittekaan te minulle esimerkiksi almusta? Mutta nautinto, jota almunjakaja tuntee, on ylpeän ja epäsiveellisen ihmisen nautintoa, rikkaan nauttimista rikkaudestaan, vallastaan ja siitä ylemmyyden tunteesta, joka syntyy hänessä hänen verratessaan itseänsä kerjäläiseen. Almu demoralisoi sekä almuni antajan että almun saajan, ja kaiken lisäksi se ei suinkaan vähennä, vaan päinvastoin edistää köyhyyttä. Laiskurit, jotka eivät halua tehdä työtä, hyörivät almunjakajien ympärillä kuten pelurit pelipöydän ääressä voiton toivossa. Ja ne rovot, jotka köyhille heitetään, eivät riitä nimeksikään, ei sadannelle osallekaan heistä. Paljonkohan tekään olette oikeastaan jakanut elämässänne toisille? Enintään kahdeksankymmentä kopeekkaa, muistelkaapa tarkoin. Muistatteko, milloin viimeksi annoitte almun? Siitä on jo varmasti pari vuotta, ellei siitä ole jo neljäkin. Te saarnaatte aina omaanne ja olette vain haitaksi asian kululle. Nykyaikaisessakaan yhteiskunnassa laki ei saisi enää sallia almun antamista. Uudessa yhteiskunnassa ei tule lainkaan olemaan köyhiä.
— Oo, mikä määrä toisten sanoja!! Vai olette te jo uudessa yhteiskunnassa saakka! Onneton, Jumala teitä armahtakoon!
— Siellä ollaan, Stepan Trofimovitš. Tarkoin te olettekin koettanut pitää minulta piilossa kaikki uudet aatteet, joista nykyjään jokainen on selvillä, ja kaiken tämän te olette tehnyt, koska olette kadehtinut minua ja koska olette tahtonut saada ylivallan. Nyt tuo Julijakin on jo sata virstaa minua edellä. Mutta nyt minunkin silmäni ovat vihdoinkin auenneet. Olen kuitenkin puolustanut teitä, sikäli kuin olen voinut; kaikki syyttävät teitä.
— Riittää! — Stepan Trofimovitš yritti taas nousta paikaltaan. — Riittää! Mitä voisinkaan toivottaa teille muuta, kuin että tulisitte katumukseen.
— Istukaa hetkeksi, Stepan Trofimovitš. Minun on kysyttävä teiltä jotakin. Te olette saanut kai kutsun tulla esitelmöimään kirjalliseen matineaamme. Kaikki tämä on tapahtunut minun toimestani. Sanokaahan, mistä olette aikonut luennoida?
— Kas juuri siitä kuningatarten kuningattaresta, tuosta ihmiskunnan ihanteesta, Sikstiiniläisestä madonnasta, joka teidän mielestänne ei ole edes tuopin eikä edes lyijykynänkään arvoinen.
— Ettekö siis esitelmöiköön historiallisesta aiheesta? — Varvara Petrovna oli pettynyt. – Mutta ettehän te saa kuulijoita. Aina te vain tuosta madonnastanne! Kannattaako vaivaa puhua sellaisesta, mikä saa kaikki ihmiset torkkumaan? Saatte uskoa, Stepan Trofimovitš, että tarkoitan vain teidän parastanne. Miten paljon parempi olisi, jos ottaisitte aiheeksenne jonkin hauskan keskiaikaisen hovijutun, vaikkapa vain Espanjan historiasta, jonkin juorujutun, johon itse voisitte vielä lisätä jotakin ja höystää sitä omilla sukkeluuksillanne. Siellähän oli loistava hovi ja loistavat naiset, myrkytyksiä… Karmazinov sanoi, että on ihmeellistä, jollei Espanjankaan historiasta löydä huvittavia aiheita.
— Karmazinov, tuo itsensä tyhjäksi kirjoittanut hölmö, etsii muka minua varten teemoja.