— Te rakastatte suuria eleitä. Stepan Trofimovitš. — Nykyjään sellainen ei ole muodissa. Nykyjään puhutaan tosin raa'asti, mutta yksinkertaisesti. Enkö koskaan pääse rauhaan näistä »kahdestakymmenestä vuodesta»! Kaksikymmentä vuotta kestänyttä kahden ihmisen itserakkautta, eikä mitään muuta. Yksistään jo nuo kirjeenne, jotka olette minulle osoittanut, niitä ei ole kirjoitettu minulle, vaan — jälkimaailmalle. Te olette stilisti ettekä ystävä. Ystävyys — se on vain kaunis sana, ja itse asiassa ystävä on ystävälle vain — likaveden kaatopaikka.
— Herra Jumala, mikä joukko lamattuja sanoja! Ulkoa opittua läksyä! Joko ne ovat ehtineet pukea teidätkin omaan virkapukuunsa! Tekin iloitsette nyt, tekin lähentelette aurinkoa! Chère, chère, hernerokastako olette myynyt — vapautenne.
— En minä ole papukaija, joka toistelee muiden puhetta, — Varvara Petrovna tulistui. — Saatte uskoa, että minulle itsellenikin on voinut karttua ajan mittaan sanoja. Mitä olette te näinä kahtenakymmenenä vuotena tehnyt hyväkseni? Te ette antanut edes luettavakseni niitä kirjoja, joita itse tilasin teille ja jotka teidän puolestanne varmasti olisivat jääneet avaamattomiksi, ellei kirjansitoja olisi sitä tehnyt. Mitä annoitte te luettavakseni, kun ensi aikoina pyysin ohjaustanne? Aina vain Capefigue'ia ja Capefigue'ia eikä muuta mitään. Te katselitte kademielin kehitystäni ja koetitte suorastaan ehkäistäkin sitä. Ja sillä välin kuitenkin koko maailma nauroi teille. Täytynee tunnustaa, etten koskaan ole pitänyt teitä minään muuna kuin kirjallisuuskriitikkona. Kun paluumatkalla Pietarista silloin ilmoitin teille, että aion ruveta julkaisemaan aikakauslehteä, jolle olisin pyhittänyt koko elämäni, te katsahditte minuun ivallisesti ja kävitte ylimielisen kopeaksi.
— Enhän minä sen vuoksi… Mehän pelkäsimme silloin vainoa…
— Sen vuoksi juuri. Ettehän te Pietarissa mitenkään voinut pelätä vainoa. Muistatte kai miten te silloin helmikuussa, kun saapui tieto miten te silloin aivan säikähtyneenä juoksitte luokseni ja vaaditte minulta todistusta kirjeen muodossa, kirjeen, josta olisi käynyt selville, että tuo aiottu aikakauslehti ei liikuttanut teitä vähääkään ja että nuorta väkeä kävi yksinomaan minun eikä teidän luonanne ja että te olitte vain kotiopettaja, jonka oli pakko asua edelleen talossani, koska hän ei ollut saanut palkkaansa. Eikö asia ollut näin? Muistatteko sen? Kyllä te olette osannut elämässänne kunnostautua, Stepan Trofimovitš!
— Se oli vain satunnainen heikkouden hetki, olimmehan kahden, — parahti Stepan Trofimovitš tuskissaan. — Voimmeko nyt katkaista kaiken yksistään noiden vähäpätöisten seikkain vuoksi? Eikö näiden monen vuoden aikana ole jäänyt mitään ehjää välillemme?
— Te olette hyvin käytännöllinen. Tahdotte aina, että minä olisin teille mahdollisimman paljon velkaa. Kun te tulitte ulkomailta, te katselitte minuun hyvin alentuvaisesti ettekä antanut minun puhua sanaakaan, mutta kun minä lähdin ulkomaille ja sieltä palattuani aloin myös puhua madonnaa koskevista vaikutelmistani, te ette edes kuunnellut minua, vaan hymähtelitte pilkallisesti kaulaliinaanne, ikäänkuin minä en olisi kyennyt tuntemaan samoin kuin tekin…
— Ei se voinut olla noin, varmaankin minä… J'ai oublié. [Olen unohtanut.]
— Sitä se oli. Ja oliko tuossa kaikessa edes mitään kehuttavaa. Kaikkihan on pelkkää lorua ja mielikuvitusta Nykyjään ei kukaan ole enää madonnasta haltioissaan, eivätkä muut kuin tuollaiset piintyneet ukonrahjukset hukkaa enää aikaansa sellaiseen. Se on todistettu.
— Onko jo todistettukin?