— Stepan Trofimovitš, minulla on teille asiaa. Olen varma siitä, että olette varannut joukon tyhjänkoreita lauseparsia ja sanasia jos jonkinlaisia, mutta eiköhän sittenkin olisi viisainta käydä käsiksi suoraan asiaan, eikö niin?
Stepan Trofimovitš hätkähti. Varvara Petrovna näytti tahtovan heti alussa tähdentää äänilajiansa. Mitä seuraisikaan myöhemmin.
— Odottakaahan, vaiti, antakaa minun puhua ensin, ja sitten vasta on teidän vuoronne. Vaikka oikeastaan en tiedä, voisiko teillä ollakaan mitään sanottavaa? — hän jatkoi kiihkeän nopeassa tahdissa. — Pyhä velvollisuuteni on maksaa teille vuodessa tuhatkaksisataa ruplaa eläkettä kuolemaanne saakka. Tai miksi suotta puhumme »pyhästä velvollisuudesta», sanokaamme suoraan: »sopimuksen mukaan», sehän on paljon todenmukaisempaa, eikö totta? Jos haluatte, teemme kirjallisen sopimuksen. Kuolemani varalta olen antanut erikoismääräyksiä. Mutta kaiken tämän lisäksihän te nykyjään saatte minulta vapaan asunnon, ruoan ja palvelusväkeä. Katsotaan, mitä kaikki tämä tekee rahassa. Tuhatviisisataa ruplaa, eikö niin? Jos vielä satunnaisiin menoihin laskemme kolmesataa, saamme tasan kolmetuhatta ruplaa. Riittääkö se vuodessa? Ei siinä ainakaan pitäisi olla liian vähän? Ja jos sattuisi joitakin aivan odottamattomia menoja, voitte -saada lisääkin. Kas niin, ottakaa rahat, lähettäkää palvelusväkeni tänne ja eläkää missä ja miten teitä suinkin haluttaa, joko Pietarissa, Moskovassa, ulkomailla tai vaikkapa täälläkin, mutta ei vain enää minun kodissani. Kuulittehan?
— Ei ole niinkään kauan siitä, kuin noilta samoilta huulilta kajahti toisenlainen, vaikkakin yhtä itsepintainen ja äkillisyydessään outo vaatimus kuin tämäkin, — virkkoi Stepan Trofimovitš hitaasti ja surullisen selvästi. — Olen alistunut… olen hypännyt hyppyni teidän mieliksenne. Oui, la comparaison peut être permise. C'était comme un petit cosaque du Don, qui saulait sur sa propre tombe. [Niin, vertailu sallittaneen. Olinpahan kuin pieni Donin kasakka, joka hyppeli oman hautansa partaalla.] Nyt…
— Vaietkaahan, Stepan Trofimovitš. Te olette niin kauhean monisanainen. Ette te ole »hypännyt», vaan tulitte vastaani uusi kaulaliina kaulassa, hienoissa pukimissa, uuden uutukaiset hansikkaat käsissä, voideltuna ja hajuvesillä pirskoitettuna. Turhaa on väittää, että te ette muka olisi mielellänne silloin tahtonut mennä naimisiin. Se aikomuksennehan suorastaan säteili kasvoiltanne ja uskokaa pois, se ei pukenut teitä lainkaan. En tosin huomauttanut siitä silloin, vaan vaikenin hienotunteisesti. Mutta te olitte valmis, olitte valmis menemään naimisiin, vaikka kirjoittelittekin salaa sellaisia ruokottomuuksia sekä minusta että morsiamestanne. Nyt on asia aivan toinen. No, mitä pyhittää tuo cosaque du Don muka jossakin hautanne partaalla? En ymmärrä vertaustanne. Ei teidän pidä kuolla, päinvastoin eläkää, eläkää niin kauan kuin suinkin jaksatte, minuahan se vain ilahduttaisi.
— Vanhainkodissako?
— Vanhainkodissa? Ei mennä vanhainkotiin kun on kolmentuhannen tulot. Totta kyllä, — Varvara Petrovna naurahti, — taisin mainita kerran Pjotr Stepanovitšille leikilläni jotakin vanhainkodista. Niin, mutta se onkin sellainen vanhainkoti, josta kannattaa puhua. Siellä on vain hyvin arvokkaita henkilöitä, everstejä, ja nyt sinne kuuluu pyrkivän muudan kenraalikin. Jos viette sinne muassanne kaikki rahanne, niin saatte elää siellä rauhassa ja yltäkylläisyydessä, saatte siellä kaiken, mitä tarvitsettekin. Siellähän te voitte antautua tieteellennekin, ja siellä te aina saatte jonkun kumppaniksenne préférence'iin…
— Passons. [Jättäkäämme tämä.]
— Passons? — Varvara Petrovnaan tämä sattui pahasti. — Siinä tapauksessa minulla ei ole enää mitään lisättävää. Olen ilmaissut teille tahtoni, ja tästä lähtien tiemme eroavat lopullisesti.
— Tässäkö kaikki? Kaikki, mitä on jäänyt jäljelle kahdenkymmenen vuoden ajalta? Ovatko nämä viimeiset jäähyväisemme?