— Semjon Jakovlevitš, ettekö todellakaan aio »avata suutanne» minulle?
Ja minä kun odotin niin paljon tapaamisestamme.
— … sinua, sinua!… — kuului samassa Semjon Jakovlevitšin hyvin sopimaton vastaus. Nämä sanat hän lausui rajusti ja kauhistuttavan selvästi. Meidän naisemme syöksyivät kirkuen päätä pahkaa ulos, ja herrat nauroivat suorastansa homeerista naurua. Niin päättyi retkemme Semjon Jakovlevitšin luo.
Ja kuitenkin väitettiin, että kaiken tämän ohella tapahtui lisäksi vielä eräs hyvin merkillinen seikka, ja minun on tunnustettava, että tämä se juuri saikin minut kertomaan tästä matkasta näin tarkkaan.
Väitettiin nimittäin, että silloin, kun kaikki yht'aikaa hyökkäsivät ulos huoneesta, Liza, jota Mavriki Nikolajevitš tuki, oli joutunut oven kohdalla tungoksessa Nikolai Vsevolodovitšin lähelle. On huomautettava, että tuon sunnuntaiaamuna tapahtuneen pyörtymiskohtauksen jälkeen he eivät olleet toisiansa tavanneet eivätkä olleet vaihtaneet toistensa kanssa ainoatakaan sanaa. Näin miten he ovessa kohtasivat toisensa. Minusta näytti hetkisen siltä, että kumpikin heistä hetkeksi pysähtyi ja että he katselivat toisiansa hyvin omituisesti. Mutta sellaisessa väentungoksessahan saattoi hyvin erehtyäkin. Myöhemmin väitettiin, vieläpä aivan varmasti, että Liza oli muka huomattuaan Nikolai Vsevolodovitšin nopeasti kohottanut kätensä aivan tämän kasvojen tasalle ja olisi ehkä lyönytkin, jos tämä ei olisi ehtinyt väistää. Ehkä Lizaa ei miellyttänyt Nikolai Vsevolodovitšin ilme. Ehkä tämän huulilla asui vielä pilkallinen hymy, jonka Mavriki Nikolajevitšia koskeva välikohtaus oli aiheuttanut. Minun on myönnettävä, että minä ainakaan en huomannut mitään sellaista, mutta jotkut väittävät näin nähneensä, vaikka tuntuukin mahdottomalta, että väentungoksessa olisi voinut huomata sellaista. Ehkä jotkut todella näkivätkin jotakin. Mutta minä puolestani en ole sitä koskaan uskonut. Sen vain muistan, että Nikolai Vsevolodovitš oli tosin koko paluumatkan hieman kalpea.
III.
Melkein näihin samoihin aikoihin ja ainakin tänä samana päivänä tapahtui vihdoinkin tuo Stepan Trofimovitšin ja Varvara Petrovnan kohtaaminen, jota Varvara Petrovna jo kauan oli pitänyt mielessään ja josta hän jo ennakolta oli ilmoittanut entiselle ystävällensä, vaikka olikin tätä kohtausta jostakin syystä yhä siirtänyt tuonnemmaksi. Se tapahtui Skvorešnikissa. Varvara Petrovna saapui maatilalleen hyvin puuhakkaana. Edellisenä päivänä oli päätetty lopullisesti, että juhla vietettäisiin aatelismarsalkanrouvan kodissa. Mutta Varvara Petrovna oli nokkelaälyisenä heti silloin oivaltanut, että kukaan ei voinut estää häntä pitämästä omaa tilaa jälkeenpäin Skvorešnikissa, jonne hän uudelleen saattoi kutsua koko kaupungin väen. Silloinhan vasta olisi tilaisuus todella arvostella kumman koti oli parempi ja kumman talossa osattiin ottaa vieraat paremmin vastaan sekä kummalla oli parempi juhlien järjestämisaisti. Häntä oli vaikea tuntea entisestään. Hän oli kuin uudestisyntynyt. Tuosta luoksepääsemättömän kopeasta »ylhäisimmästä daamista» — (Stepan Trofimovitšin sanat) — hän oli muuttunut aivan tavalliseksi mielettömän huikentelevaiseksi maailmannaiseksi. Vaikka tämä olikin varmasti aivan pinnallista.
Tultuaan tyhjään taloonsa hän heti kulki läpi kaikkien huoneiden uskollisen ja vanhan Aleksei Jegorovitšin ja Fomuškan saattamana. Fomuška oli miespalvelija, joka jo oli nähnyt elämässään jos jotakin, ja koristelu oli hänen erikoisalojansa. Neuvoteltiin ja tutkittiin asioita, mitä huonekaluja olisi siirrettävä tänne kaupunkitalosta, mitä muita esineitä, kuten esim. tauluja, olisi tuotava; miten ne olisi sijoitettava, miten voitaisiin parhaiten käyttää hyödyksi kasvihuonetta ja kukkia; mihin pitäisi saada uudet oviverhot, mihin tarjoilu järjestettäisiin ja tulisiko sen tapahtua yhdessä vai kahdessa huoneessa y.m., y.m. Ja kesken kaikkein kiireisimpiä puuhiansa hänen päähänsä pälkähtikin samassa lähettää vaunut hakemaan Stepan Trofimovitšia.
Tämä oli jo ennakolta lähtövalmis. Joka päivä hän oli nimenomaan odottanut tällaista äkillistä kutsua. Vaunuihin istuutuessaan hän teki ristinmerkin. Olihan kysymyksessä hänen kohtalonsa. Ystävänsä hän kohtasi isossa vierashuoneessa. Tämä istui pienellä sohvalla ikkunakomerossa, pienen marmoripöydän ääressä, ja kädessään hän piti lyijykynää sekä paperia. Fomuška mittaili arsinakepillä sisäparvekkeen sekä ikkunain korkeutta, ja Varvara Petrovna itse merkitsi paperille numerot ja teki merkintöjänsä. Työtään keskeyttämättä hän nyökähdytti päätänsä Stepan Trofimovitšille, ja kun tämä murahti jonkinlaisen tervehdyksen, Varvara Petrovna kuin ohimennen ojensi hänelle kätensä ja katsahtamatta edes häneen osoitti hänelle istumapaikan vieressään.
— Istuin siinä ja odottelin viisi minuuttia »sydäntäni hilliten», — kertoi Stepan Trofimovitš tästä myöhemmin. — En nähnyt enää sitä naista, jonka olin tuntenut kahdenkymmenen vuoden ajan. Täysi vakaumukseni siitä, että kaikki oli nyt lopussa, antoi minulle voimaa, joka hämmästytti häntäkin. Vannon sen, hän oli ihmeissään lujuudestani tänä viime hetkenä.
Varvara Petrovna pani lyijykynänsä pöydälle ja käännähti nopeasti
Stepan Trofimovitšiin päin.