Mavriki Nikolajevitš katsahti hämmästyneenä Lizaan.
— Pyydän teitä, tehkää se mielikseni. Kuulkaa, Mavriki Nikolajevitš, — hän lisäsi samassa tiukan itsepäisesti ja kuumeisesti, — käykää välttämättä, minä tahdon välttämättä nähdä, miten te polvistutte. Jos ette tee niin, ette saa enää tulla luokseni. Tahdon, tahdon sitä!
En ymmärrä, miksi hän sitä oikeastaan tahtoi, mutta sitä hän ainakin vaati itsepintaisen jyrkästi, aivan kuin olisi ollut suunniltaan. Mavriki Nikolajevitš yritti kyllä selitellä, kuten myöhemmin huomaamme, miten nämä Lizan äkilliset oikut, nämä silmittömän vihan leimahdukset, joita viime aikoina sattui tuhkatiheään, eivät suinkaan johtuneet tietoisesta pahuudesta, — päinvastoinhan Liza kunnioitti sekä rakasti Mavriki Nikolajevitšia, jonka tämä hyvin tiesi itsekin, — vaan ne syntyivät jostakin tiedottomasta vihamielisyydestä, jonka purkauksia hän ei kyennyt aika ajoin hillitsemään.
Mavriki Nikolajevitš antoi yhä vaieten teekuppinsa jollekulle takanansa seisovalle eukolle, avasi ristikko-oven ja kutsua odottamatta astui Semjon Jakovlevitšin puolelle sekä polvistui keskelle lattiaa kaiken kansan nähden. Luulen, että Lizan sydämetön pilkanteko koko seuran nähden oli koskenut syvästi Mavriki Nikolajevitšin hienoon ja yksinkertaiseen mieleen. Varmasti hän ajatteli, että Liza itsekin nyt häpeäisi tekoansa nähdessään hänen alennuksensa, jota tämä oli vaatinut niin itsepintaisesti. Tuskin kenenkään muun kuin hänen päähänsä olisi pälkähtänyt näin luonnollisella ja uhkarohkealla tavalla antaa ojennus naiselle. Tuon pitkän, kömpelön, hieman naurettavan olennon kasvot olivat polvistuneenakin yhtä järkkymättömän vakavat ja rauhalliset. Vastoin odotuksia kukaan meikäläisistä ei nauranut. Tapauksen outous tehosti sairaalloisen kiusallista tunnelmaa. Kaikki tuijottivat Lizaan.
— Öljy, öljy! — murahteli Semjon Jakovlevitš.
Liza kalpeni äkkiä, huudahti, voihkaisi ja juoksi ristikon taakse. Samassa hän sai hysteerisen kohtauksen. Hän yritti voimiensa takaa nostaa Mavriki Nikolajevitšia seisoalle riuhtoen häntä kyynärpäistä.
— Nouskaa, nouskaa! — hän huudahteli aivan suunniltaan. — Nouskaa heti, heti! Miten te saatoitte polvistua!
Mavriki Nikolajevitš nousi seisoalleen. Liza puristi häntä hänen molemmista käsivarsistaan hieman kyynärpäiden yläpuolelta ja katsoi lujasti häntä suoraan silmiin. Pelko kuvastui hänen katseessaan.
— Kaunokatsehia, kaunokatsehia! — toisti Semjon Jakovlevitš vielä kerran.
Liza sai Mavriki Nikolajevitšin lopulta ristikon taakse. Meidän joukkomme alkoi liikehtiä levottomana. Muudan ajoneuvoissamme tullut rouva, joka varmaankin tahtoi pelastaa tilanteen, kajahdutti kolmannen kerran vingahtavalla äänellään yhä keimailevasti hymyillen: