Itse asiassahan julistukset eivät ole oikeastaan yhtään mitään, eikä niitä mielestäni kannata säikkyä. On niitä nähty ihmeempiäkin. Sitäpaitsi nämä julistukset eivät olleet edes uusia: olihan aivan äskettäin levitetty H:skin kuvernementissa aivan samanlaisia, — kuten kerrottiin, — ja Liputin, joka noin puolitoista kuukautta sitten o liikkunut tuossa samaisessa piirikunnassa se myös naapurikuvernementissa, oli lisäksi vielä tietänyt kertoa, että hän jo siellä muka oli nähnyt aivan samanlaisia lehtisiä. Andrei Antonovitšia hämmästyttikin eniten se, että Špigulinien tehtaan isännöitsijä oli aivan samoihin aikoihin jättänyt poliisilaitokselle pari, kolme pakallista aivan samoja lehtisiä, joita oli tavattu tuolta aliluutnantiltakin, ja sanonut, että nämä pakat oli yön aikana heitetty tehtaalle. Näitä pakkoja ei oltu edes vielä päästetty irti niitä ympäröivästä siteestä, eikä siis ainoakaan työmiehistä ollut ehtinyt niitä lukea. Eihän tämä ollut asia eikä mikään, mutta sittenkin se vain sai Andrei Antonovitšin miettimään. Asia näytti hänestä mielenkiintoisen monimutkaiselta.
Tässä Špigulinien tehtaassa oli silloin juuri kehittymäisillään se samainen »špigulnilainen juttu», josta meillä aikomaan puhuttiin niin paljon ja joka mitä ihmeellisimpinä toisintoina kierteli aikansa myös kummankin pääkaupunkimme sanomasanomalehdissä. Noin kolme viikkoa sitten joku oli tehtaalla sairastunut ja kuollutkin aasialaiseen koleraan. Tämän jälkeen oli jo sairastunut useampiakin. Kaupungissa säikähdettiin, sillä kolera uhkasi naapurikuvernementista käsin. Mainittakoon, että meillä oli kyllä jo ryhdytty sangen tyydyttäviin terveydenhoidollisiin toimenpiteisiin tämän kutsumattoman vieraan varalta. Mutta Špigulinien tehtaaseen, jonka omistajat olivat monimiljonäärejä ja joilla oli suhteita, ei tarkastuksessa oltu kajottu tarpeeksi. Ja senvuoksi alettiinkin ennen pitkää huhuilla, että siellä muka olikin se, kaiken pahan juuri ja sairauden taimitarha ja että sekä itse tehtaaseen että erikoisesti tehtaan työväen asuntoihin oli kaikkinainen lika jo siinä määrin juurtunut, että vaikka kolera ei uhkaisikaan muualla, niin se näissä pesissä syntyisi jo aivan itsestänsäkin. Silloin ryhdyttiin tietenkin heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin, ja Andrei Antonovitš itse valvoi sangen tarkasti, että määräykset pantiin kiireellisesti toimeen. Vajaassa kolmessa viikossa saatiin näin koko tehdas puhdistetuksi, mutta Špigulinien veljekset jostakin käsittämättömästä syystä siitä huolimatta sulkivat tehtaansa kokonaan. Toinen veljeksistä asui vakinaisesti Pietarissa, ja toinen taas matkusti Moskovaan heti, kun viranomaisten toimesta suoritettu tehtaan puhdistus oli ohi. Tehtaan isännöitsijä oli ryhtynyt heti tekemään tiliä työmiesten kanssa, ja kuten myöhemmin kävi selville, hän oli näitä röyhkeästi pettänyt. Työmiehet olivat alkaneet napista, olivat vaatineet oikeudenmukaista tilintekoa, hölmöydessään olivat kääntyneet poliisilaitoksenkin puoleen, mutta — se täytyy tunnustaa — he eivät suinkaan pitäneet asiasta liian suurta melua eivätkä olleet kovinkaan kiihoittuneita. Kas, tällöinpä juuri Andrei Antonovitšille olikin jätetty nuo isännöitsijältä saadut julistukset.
Pjotr Stepanovitš lennähti työhuoneeseen ilmoittautumatta, kuten ainakin perheen ystävä, ja olihan hänellä sitäpaitsi Julija Mihailovnan käskystä erikoistehtävä suoritettavanaan. Nähtyään hänet von Lembke kurtisti kulmiansa ja otti hänet vastaan pahantuulisen ja epäystävällisen näköisenä seisahtuen pöydän luo. Tätä ennen hän oli näet kävellyt edestakaisin työhuoneessaan ja keskustellut jostakin kahdenkesken kansanvirkamiehen Blümin kanssa, joka oli hyvin kömpelön ja tylyn näköinen saksalainen ja jonka hän on tuonut mukanansa Pietarista huolimatta Julija Mihailovnan voimakkaista vastalauseista. Pjotr Stepanovitšin tultua huoneeseen virkamies väistyi ovelle päin lähtemättä kuitenkaan poiskaan. Pjotr Stepanovitšista näytti miltei siltä, että tämä samalla vaihtoi paljon puhuvan katseen päällikkönsä kanssa.
O-ho, sainpas teidät kiinni, piileskelevä kaupunginpää, — huudahti Pjotr Stepanovitš nauraen ja peitti kämmenellään pöydällä olevan julistuksen, — tästä kai tulee lisäys kokoelmaanne, vai mitä?
Andrei Antonovitš sävähti tulipunaiseksi. Hänen kasvonsa aivan vääristyivät.
— Antakaa olla, antakaa olla sen,— hän huudahti vihasta vavahtaen, — ettekä te… herra saa…
— Mitäs te nyt? Ette kai te suuttunut?
— Sallikaa minun huomauttaa teille, arvoisa herra, etten aio tästä lähtien enää sietää teidän sans façon'ianne ja pyydän teitä pitämään mielessänne…
— Hyi, piru, tehän taidatte olla aivan tosissanne!
— Vaiti, vaiti! — von Lembke tömisytti jalkojaan mattoon, — te ette saa…