Jumala sen tietää, mikä tästä olisi voinut lopulta tulla. Voi, tässä oli kaiken muun ohella vielä eräs seikka, josta Pjotr Stepanovitš ei tietänyt mitään, eipä tietänyt edes itse Julija Mihailovnakaan. Onneton Andrei Antonovitš oli viime aikoina siinä määrin kiihoittunut, että oli suorastaan alkanut olla mustasukkainen Pjotr Stepanovitšille vaimostansa. Näin hän tunsi etenkin yksin ollessaan, ja erikoisesti öisin hän sai kestää mitä hirveimpiä hetkiä.
— Ja minä kun ajattelin, että jos ihminen kerran kaksi päivää peräkkäin aina puoliyöhön lukee teille romaaniaan ja tahtoo tietää mielipiteenne siitä, niin silloin luulisi hänen olevan aivan välinpitämättömän ainakin tämmöisistä muodollisuuksista… Julija Mihailovnahan kohtelee minua sangen tuttavallisesti. Kuka teistä täällä ottaa oikein selvän? — huomautti Pjotr Stepanovitš melkeinpä arvokkaasti. — Apropos, tässä on teidän romaaninnekin, — ja hän pani pöydälle isohkon, painavan, rullalle käärityn vihon jonka ympärillä oli sininen paperikääre.
Lembke punastui hämmennyksissään.
— Mistä te sen löysitte? — hän kysyi varovaisesti voimatta peittää iloansa, jonka esilletulemista hän koetti estää kaikin voimin.
— Ajatelkaahan, aivan sellaisenaan tötterössä se oli vierinyt lipaston taakse. Luulen, että olin sen silloin heti huolimattomasti heittänyt lipastolle. Vasta toissa päivänä se löytyi, kun pestiin lattioita, mutta kylläpä te annoittakin minulle tehtävän!
Ankaran näköisenä Lembke loi silmänsä maahan.
— Teidän ansiostanne en ole nukkunut kahteen yöhön peräkkäin. Kaksi päivää sitten se jo löytyi, mutta tahdoin lukea sen, ja kun ei ollut päivällä aikaa, niin luin öisin. No niin, en ole tyytyväinen: ajattelen toisin. Mutta syljen minä koko jutulle, en ole koskaan ollut arvostelijana, mutta — en voinut riistäytyä irtikään, taattoseni, en voinut, vaikka en ollutkaan tyytyväinen. Neljäs ja viides luku… ne ovat suorastaan… suorastaan… suorastaan… piru oikein tietää, mitä ne ovat. Ja miten paljon huumoria te olette saanutkaan siihen tungetuksi, nauroin ääneen. Miten te osaattekaan pistää pilkaksi sans que cela paraisse! No, ja sitten yhdeksännessä, kymmenennessä, niissähän on pelkästään vain rakkautta, ei kuulu meille. Muuten hyvin vaikuttavaa. Igrenevin kirjettä lukiessani olin vähällä ruveta pusertamaan itkua, vaikka olettekin kuvannut hänet niin sattuvasti. Tiedättekö, se on tunteellista, mutta kuitenkin te tahdotte osoittaa hänen teennäisyytensä, ei totta? Arvasinko oikein vai en? Niin, ja loppu minua suututti eniten, olisin suorastaan lyönyt teitä. Mitä te kaikella sillä oikein tahdotte sanoa? Sehän on tuota iänikuisen perheonnen, lukuisien lasten ja pääomien ihannoimista, on elää retuutettu ja maallista hyvyyttä kartutettu, voi hyvä Jumala! Kyllä te osaatte lumota lukijan, en minäkään malttanut jättää sitä kesken, mutta sehän on sitä pahempi. Lukija on tyhmä jo entisestään, viisaiden ihmisten velvollisuus olisi saada hänet hereille, mutta te… No, mutta riittää nyt, ja hyvästi tällä kertaa. Ette saa suuttua toisellakaan kertaa. Oikeastaan tulin tänne sanoakseni teille pari totuuden sanaa, mutta te olette tänään niin…
Sillä välin Andrei Antonovitš oli ottanut romaaninsa ja sulkenut sen lukon taakse tammiseen kirjakaappiinsa sekä ohimennen antanut merkin Blümille, että tämän oli häivyttävä. Tämä poistuikin kasvoillaan pingoittunut ja surullinen ilme.
— En minä ole tänään… minä vain muuten… aina vain ikävyyksiä, — hän murahti kulmat kurtussa mutta aivan leppyneenä ja istahti pöytänsä ääreen. — Istukaa tekin ja sanokaa ne pari sanaanne. En ole nähnyt teitä pitkään aikaan, Pjotr Stepanovitš, älkääkä te enää pitäkö tapananne lennähtää noin…joskus, kun on asioita, niin…
— Tavat ovat minulla aina samat…